1987. 
Ohjaus: Aki Kaurismäki
Pääosissa: Pirkka-Pekka Petelius, Esko Salminen, Kati Outinen, Elina Salo

Kaurismäen film noir-versio Shakespearen (ehkä koko maailman) tunnetuimmasta näytelmästä on riemukasta katsottavaa, varsinkin aluksi.

Pirkka-Pekka Petelius on Hamlet, joka isänsä kuoleman jälkeen saa perinnöksi 51% tämän omistamasta saha- ja telakkateollisuudesta. Yhtiön johtoon astuu kuitenkin Hamletin isän kuoleman juoninut Klaus (Salminen), joka pitää Hamlettia täydellisen lapsellisena ja uskoo voivansa pitää yhtiötä osake-enemmistöllä näennäisesti hallitsevan perijän aisoissa. Samaan tähtäävät Polonius (Esko Nikkari) ja hänen tyttärensä Ofelia (Outinen). Hamlet ei kuitenkaan anna panna itseään halvalla...

Kaikki ohjaajalle tutut trademarkit ovat läsnä, mutta hauskasti sovitettuna alkuperäistekstiin. Tämä laajentaa kokemusta perinteisen Kaurismäki leffan ylitse, mutta toisaalta tutussa tarinassa on myös ongelmansa. Hamletin tarinaa nimittäin seurataan ehkä turhankin tarkasti, varsinkin elokuvan loppupuolella. Oman hauskuutensa tietenkin on Kaurismäen tavassa käsitellä tuttuja kohtauksia, mutta silti tuntuu että turha uskollisuus alkuperäistarinalle syö varsinaista elokuvakokemusta. Elokuva jää puolitiehen, ikäänkuin kahden tulkinnan väliin.

Näyttelijät ovat loistavia, vaikka itse Hamlet ei vakuuta. En ole koskaan juurikaan välittänyt PPP:stä (lukuun ottamatta vanhoja Velipuolikuita), enkä voi sanoa että tämä elokuva olisi tilannetta muuttanut. Ohjaus ja tekniikka näkyy miehestä liikaa, toisaalta taas Kaurismäkeläisessä ilmaisussa ei varsinaisesti henkilöiden "aitouteen" ole tarkoituskaan samaistua.

Film noir-tyyli sopii tarinaan loistavasti ja tyylikkäästi valaistut interiöörit hehkuvat vanhaa dekkari-tunnelmaa. Yksityiskohdat autoja ja pistooleja myöten ovat kunnossa. Kaurismäen parodia vie meidät välillä modernimpiinkin maisemiin; kun Hamlet karkaa Englantiin nousee hän ruotsinlaivaan ylittääkseen kanaalin. Tällaisia tulkintoja on elokuva täynnä - ja suurin osa on riemukkaan oivaltavia.

Loppupuolella elokuvan rytmi alkaa laahata, vaikka porukkaa lahdataan kuin kinkkuja joulupöytään. Tai ehkä juuri siksi. Loppuselvitys Hamletin ja Klausin välillä hukataan turhan nopeasti, aineksia enempään olisi ollut. Toisaalta loppuratkaisu on yllättävä.

Ehdottomasti parhaita Hamlet-tulkintoja jota olen koskaan nähnyt, niin elokuvan kuin teatterinkaan puolella, vaan ei silti täydellistä. Neljä tähteä.

1956. (The Man Who Knew Too Much) 
Ohjaus: Alfred Hitchcock
Pääosissa: James Stewart, Doris Day, Brenda De Banzie, Bernard Miles

Amerikkalainen lääkäri Ben McKenna (Stewart) ja hänen perheensä joutuvat Marokon lomamatkallaan keskelle kansainvälistä salamurhajuonta. Perheen poika Hank (Christopher Olsen) kidnapataan vastineeksi tiedoista jotka McKenna on saanut tietoonsa. Ben ja hänen vaimonsa (Day) seuraavat kidnappaajia Lontooseen ja yrittävät löytää poikansa kidnappaajien kynsistä, ilman Scotland Yardin apua.

Elokuvan alku on varsin lupaava, mutta Mies joka tiesi liikaa lässähtää pahasti juuri kun sen pitäisi olla jännittävimmillään. Ottaen huomioon kuinka tarkka mies Hitchcock on ollut, on yllättävää, että elokuvan loppupuolelle mahtuu täysin perusteettomia juonenkäänteitä ja turhaa ravaamista paikasta toiseen. Jo pelkästään se, että poliisi tietää asiasta, mutta ei tee mitään ellei herra ja rouva McKenna halua tuntuu todella epärealistiselta. Ja mistä ihmeestä Stewart osaa ilmestyä Royal Albert Halliin oltuaan lukittuna sisällä kirkossa???

Kokonaiskestosta olisi helposti voinut nipistää ainakin puoli tuntia. Varsinkin lopun konserttipätkä tuntuu kestävän iäisyyden. Ja viimeinen kuva perheestä palaamassa hotelliin on niin mauton, että se on yksinään yhden miinustähden arvoinen. Käsikirjoittaja John Michael Hayes on onkin paljastanut, että käsikirjoitus tehtiin aika kiireellä, samaan aikaan kuvausten kanssa, mutta toisaalta, niinhän tehtiin Casablancankin kanssa. Tässä tapauksessa epätoivoinen juonikuvioiden yhteen nitominen haiskahtaa kuitenkin todella pahasti kiireeltä. Tämä on yllättävää sinänsä, sillä elokuva on re-make Hitchcockin 1934 ohjaamasta originaaliversiosta.

Kuten esim. eilisessä Korkean taivaan alla-elokuvassa, niin tässäkin hypitään jokseenkin häiritsevästi studio- ja oikeiden lokaatioiden välillä, jopa useaan otteeseen kohtauksen sisällä. Nykykatsojaa tämä vieraannuttaa väkisinkin pääasisasta: tarinasta.

Lisäksi James Stewart on minusta aina ollut hieman vastenmielinen näyttelijä, eikä tämä elokuva ole poikkeus. Doris Daykään ei tee sen kummempaa vaikutusta ja varsinkin kun "Que se ra" on minusta jokseenkin yhdentekevä renkutus, niin eihän tästä elokuvasta juuri tunnu hyviä puolia löytyvän. Kaksi tähteä kuitenkin, ei tämä totaalinen pohjanoteeraus ole, varsinkin alkupuolella tarina pitää otteessaan.

1985. (Witness) 
Ohjaus: Peter Weir
Pääosissa: Harrison Ford, Kelly McGillis, Lukas Haas, Jan Rubes

Peter Weirin elokuvista ei juuri yleensä ole pahaa sanottavaa ja vaikka Witness ei nouse aivan kirkkaimmalle korokkeelle, on se silti katsomisen arvoinen elokuva.

Nuori Lukas Haas näyttelee Samuelia, amishpoikaa joka kaupunkimatkallaan sattuu näkemään poliisin murhan. Kovaksikeitetty kyttä John Book (Ford) alkaa tutkia tapausta, mutta kun Samuel tunnistaa murhaajaksi toisen poliisin (Danny Glover), on Bookin, Samuelin ja hänen äitinsä Rachelin (McGillis) piilouduttava korruption kynsissä olevilta huumepoliiseilta amish-yhteisön suojiin. Elokuvan aikana Bookin ja vastikää leskeytyneen Rachelin välille syntyy hillitty romanssi, jonka varjona on kuitenkin amishien tiukat säännöt. Mutta lopulta Bookin on kohdattava hänen partnerinsa murhanneet miehet...

Ford on erinomainen kaikkinen maneereinensakin ja rakkaustarina McGilliksen kanssa tuntuu uskottavalta, vaikkakin "sellaisia" katseita vaihdetaan ehkä muutama (?) liikaa. Gloverin loppukohtaus on hienosti kuvattu, samoin tarinan ratkaisussa Weir on onneksi malttanut olla liikaa paisuttelematta realismin kustannuksella.

Tämä puhtaasti kolmen näytöksen elokuva ammentaa aika paljon amish-yhteisön kuvauksesta ja yksinkertaisesta, konstailemattomasta kerronnasta.

1958. (Mon oncle)  
Ohjaus: Jacques Tati
Päärooleissa: Jacques Tati, Jean-Pierre Zola, Adrienne Servantie, Alain Bécourt

Jos Riemuloma rivieralla kiinnosti, mutta jätti aavistuksen verran kylmäksi, niin nyt Tati kyllä räjäytti pankin meikäläisen kohdalla. Verrattuna Rivieraan "juoni" (jokseenkin kyseenalainen termi kun on Tatista kysymys) pysyy paremmin kasassa ja elokuvan teema on huomattavasti lähempänä sydäntä.

Enossa Tati nimittäin tarttuu automatisoinnin ja tekniikan kiroihin. Hyväntahtoisen Herra Hulot:n (Tati) sisko Mrs. Arpel (Servantie) ja hänen miehensä Mr. Arpel (Zola) nimittäin omistavat uuden täysautomatisoidun kodin ja viivottimella piirretyn kivipuutarhan, jossa ei eletä mukavuuden eikä käytännöllisyyden ehdoilla. Hulot on täysin hukassa tässä ympäristössä, samoin kuin pariskunnan poika Gerald (Bécourt), joka samaistuu mieluummin huolettomampaan enoonsa.

Elokuva alkaa aivan briljantisti esitellen keskeiset henkilöt ja tapahtumapaikat Arpelin pariskunnan koiran avulla. Tatilla ei ole kiire, asiat ilmaistaan rauhassa,  kameran rauhallisesti tallentaessa tilannetta. Mieleen tulee vahvasti ruotsalaisen Roy Anderssonin elokuvien tarkkaan rajattu maailma. Tatin asenne maailmaan on kuitenkin hyväntahtoisempi kuin Anderssonin yönmusta huumori.

Chaplinin Nykyaikaan tai René Clairin À nous la libertéhen verrattuna Tatin suhtautuminen tekniikkaan on jollain tavalla monisyisempi. Enossa tekniikkaa ei ole valjastettu niinkään kapitalismin nimissä tuottamaan rahaa (vaikka tehdasjakso myös sellaisena voidaan nähdä), vaan enemmänkin statussymboliksi. Automatisoidun kodin on tarkoitus näyttää edustavalta naapureille ennemminkin kuin auttaa arkisissa puuhissa. Ei ihme, että Gerald poika tuntuu kuolevan pystyyn valkoisten seinien sisäpuolella.

Kohtaukset vaihtelevat kahden hyvin erilaisen miljöön välillä. Toisaalta Arpelien kylmässä, muurien ympäröimässä, funktionaalisessa kodissa ja toisaalta Hulot:n kodin kulmilla, jossa naapurien ja kadun miesten välillä vallitsee aito kohtaamisen kulttuuri. Tatin kriittinen sormi osoittaa molempiin suuntiin, mutta on selvää, että koneistettu Arpelien maailma saa rankimman tuomion. Herra Hulot:n kotikulmiin ja pojanviikarien kepposiin tuntuu sen sijaan liittyvän hieman nostalgista koskestusta.

Dialogia Tatin elokuvissahan juuri ei ole, ja silloin kun on, on puhe mukana enemmänkin rytmittävänä elementtinä kuin varsinaisesti viemässä juonta eteenpäin. Äänillä on jälleen varsin suuri osa kerronnassa, varsinkin Arpelien kotiympäristössä, jossa huoneet ovat kaikuvia ja koneet pitävät armotonta piippaustaan. Ja unohtamatta paikoitellen miltei pääosaan nousevaa suihkulähdettä.

1972. (Deliverance)  
Ohjaus: John Boorman
Pääosissa: Jon Voight, Burt Reynolds, Ned Beatty, Ronny Cox

Viikolla Orionissa katsomani Syvä joki jäi kyllä kaivertamaan mieltä. En ehtinyt silloin kirjoittaa siitä mitään, mutta annetaan nyt palaa kun ei nukkumaankaan näköjään taaskaan malta.

Neljä kaupunkilaiskaverusta lähtevät viettämään viikonloppua luonnon keskelle ja päättävät laskea kanooteillaan pian tekojärven alle jäävää Chattooga-jokea. Autot annetaan paikkallisten sisäsiittoisten perähikiäläisten huomaan ja seikkailu voi alkaa. Sen jälkeen kaikki meneekin pitkälti päin prinkkalaa, noin kevyesti sanoen, eikä porukka ole enää tämän viikonlopun jälkeen entisensä...

Elokuva on paitsi erinomainen thrilleri, niin myös kantaa ottava elokuva. Heti ensimmäiset repliikit jotka kuullaan viittaa siihen kuinka ihminen raiskaa luontoa (leikattuna ristiin hiekkakuopan kuvista ja räjäytyksistä) ja kuten arvata saattaa, luonto iskee takaisin ja raiskaa ihmisen sitä edustavien metsäläisten muodossa.

Boorman pitää piinallisesti jännitystä yllä. Vihjeitä miesten kohtalosta annetaan pitkin matkaa. Replikointi on upean hienovaraista, vaikka miltei joka repliikissä on viitteitä tuleviin tapahtumiin. Silti  kerronta ei tukkeudu. Musiikin käyttö on ihailtavan säästeliästä; alun mahtavaa Dueling banjos vetoa lukuunottamatta elokuvassa ei juuri musiikkia kuulla. Luonnon ääniin ja hiljaisuuteen luotetaan - onneksi!

Luonnonkuvaus on upeaa ja kameran liike ja asemointi luo jännitettä kohtauksiin. Metsän keskellä ollessaan miehiä kuvataan oksien lävitse; metsällä on vahva läsnäolon tuntu.

Elokuvan loppu jättää kyllä toivomisen varaa. Jotenkin tuntuu, että Boorman ei osaa lopettaa elokuvaansa ajoissa. Vähintäänkin viimeinen, täysin turha kuva olisi pitänyt jättää pois. Alussa miesten mukaan hypätään ikäänkuin viimeisellä mahdollisella hetkellä (mikä on loistavaa), mutta lopussa sen sijaan rikotaan alun periaatetta vastaan. Kun miehet jättävät Chattoogan, tulisi katsojankin jäädä sinne ja täyttää päässään jatko.

Reynolds on hieno maskuliinisen Lewisin hahmossa (vaikka ajoittain näyttääkin oman aikansa David Hasselhoffilta kumiliivissään) ja herkkuja löytyy myös muustakin kaartista. Ned Beattyn pulleahko Bobby jäi ehkä suorituksista heikoimmaksi, mutta ei hänkään huono ole! Metsämiesten raiskauksen jälkeen Beattyn kasvoilla oleva kivettynyt ekspressio on aidosti pelottava.

Harmillisesti filmi on aikoinaan ilmeisesti joutunut sensuurin kouriin, sillä juuri ratkaiseva, verinen taisto hypättiin käytännössä yli, montakohan minuuttia matskua välistä puuttui? Muutenkin frameja puuttui aina silloin tällöin sieltä täältä.

Ei Syvä joki ehkä ole täydellinen elokuva, lopunkin huomioon ottaen, mutta niin vaikuttava se silti on, että papukaija tähtien perään räpsähtää.

1952. (The Big Sky) 
Ohjaus: Howard Hawks
Pääosissa: Kirk Douglas, Dewey Martin, Elizabeth Threatt, Arthur Hunnicutt

1800-luvun alkupuoli. Kaksi kaverusta Jim (Douglas) ja Boone (Martin) liittyvät Missouri-jokea pitkin pohjoiseen matkustavaan ranskalaiseen turkiskauppa-alukseen, jonka päämääränä on Mustajalkojen hallussaan pitämä alue 2000 mailin päässä - alue jolle valkoinen mies ei ole ennen juuri astunut. Neuvotteluvalttina kaupankäyjillä on Mustajalkaprinsessa (Threatt) ja vastustajinaan kilpaileva turkisyhtiö.

Hawks omistaa elokuvan alussa tarinan mahtipontisesti  niille miehille jotka raivasivat amerikan mannerta asuttavaksi koko kansakunnalle. Romantisoiva elokuva jokseenkin onkin, mutta ei onneksi liian kritiikittömästi. Boonen setä Zeb (Hunnicutt) jopa laukoo eräässä kohdin että (vapaasti suomennettuna): "Ainoa asia, mitä intiaanit pelkäävät on valkoisen miehen tauti - ahneus. Jos valkoinen mies näkee jotain kaunista, hän haluaa heti omistaa sen. Ja mitä enemmän he saavat, sitä enemmän he haluavat. Se on kuin parantumaton kuume. Ainoa asia mitä valkoiset miehet voivat tehdä on jatkaa asioiden hamuamista kunnes he omistavat kaiken ja alkaa sitten hamuamaan toisiltaan."

Piristävästi elokuva on kolmikielinen, jenkit, ranskalaiset ja intiaanit puhuvat kaikki omaa kieltään, ilman turhan kökköjä käännösrepliikkejä. Douglas on hyvä pääroolissa, mutta ylipäätään näyttelemistä vaivaa lievä teatraalisuus. Juoni ei oikein jaksa pitää kunnolla otteessaan, vaikka käänteitä riittääkin. Kyllä tämän päivän Hawks-annoksesta Herrat pitävät vaaleaveriköistä vie ehdottomasti voiton.

Lisäksi dvd-kopio jolta leffan katsoin oli harmittavasti erittäin suttuisa. Kuvien kauneudesta ei oikein päässyt nauttimaan kun ne näyttivät jatkuvasti epäskarpilta. Muutamia hyviä efektejä on, mutta liian usein siirtymät studion ja aidon lokaation välillä ovat liian selviä, kun vertauskohtana käyttää vaikkapa Sierra Madren aarretta.

1984. (The Killing Fields) 
Ohjaus: Roland Joffé
Pääosissa: Sam Waterston, Haing S. Ngor, John Malkovich

Kuoleman kentät perustuu palkitun Sydney Schanbergin Kambodžan sodasta kirjoittamiin artikkeleihin.

Elokuva jakautuu jännästi kahdeksi osioksi, joissa päähenkilökin vaihtuu. Ensimmäisessä osiossa seurataan Sydneyn (Waterston) pyrkimyksiä toimittaa tietoja länsimaihin sodan repimästä Kambodžasta ja toisessa Sydneyn avustajan, Dith Pranin (Ngor) henkiinjäämiskappailua punaisten khmerien kuolemanleireillä. Ratkaisu on dramaturgisesti ehkä hieman yllättävä, mutta perusteltu.

Prania näyttelevä Haing S. Ngor oli itsekin Kambodžan kansanmurhan kokenut lääkäri ja luo vahvan kuvan journalistisesta etiikastaan loppuun asti pitävästä Pranista. Ngor voitti suorituksestaan sivuosaoscarin.

Sodan kauheuksia ei kaunistella, hurjimpiin kohtiin kuuluu kun Pran ryömii vapauteensa läpi ruumiden peittämien riisipeltojen. Teloituksia ja pommi-iskuja satelee myös läpi elokuvan, mutta väkivallalla ei mielestäni mässäillä. Ennemminkin on kyse asioiden näyttämisestä sellaisina kuin ne ovat, ei sellaisina kuin vastaanottajan vatsa ne voisi sulattaa. Kuoleman kentät oli Joffén ensimmäinen fiktio ja dokumentaarinen ote mielestäni näkyy suhteessa kerrottavaan todellisuuteen - pelkästään positiivisesti.

Myös Yhdysvaltain alueella harjoittamaa politiikkaa suomitaan isolla kädellä, varsinkin Sydneyn puheenvuorossa hänen ottaessaan vastaan palkintoa työstään Kambodžassa.

Mike Oldfieldin psykedeeliset musiikit luovat levottomuutta, sekä positiivisessa, että negatiivisessa mielessä. Elokuvan musiikki vaihtelee klassisten teemojen, Oldfieldin kappaleiden ja jopa John Lennonin Imagine-kappaleen välillä.

Vaikuttava elokuva, joskaan ei mikään täyden kympin suoritus.

1953. (Gentlemen Prefer Blondes) 
Ohjaus: Howard Hawks
Pääosissa: Jane Russell, Marilyn Monroe, Charles Coburn, Elliott Reid

Jane Russell ja varsinkin Marilyn Monroe tähdittävät tätä klassista camp-musikaalia timantteja rakastavasta showtytöstä Lorelei Leestä (Monroe) ja todellista rakkautta etsivästä Dorothysta (Russell).

Lorelei on rakastunut miljönääri Gussiin (hassut lasit ja Tommy Noonan), mutta naimisiinmenosuunnitelmat estää kitsas isä, joka arvelee Leen olevan pelkästään rahan perässä. Lorelei lähtee Ranskaan laivalla jonka piti olla Leen ja Gussin honeymoon-risteilijä ja Gus laittaa Dorothyn mukaan esiliinaksi. Laivalla matkustava timanttikaivosmies Sir Beekman (Coburn), tai lähinnä hänen timanttinsa, kuitenkin kiinnittävät Leen huomion ja  kun Gussin isän palkkaama yksityisetsivä Ernie (Reid) kuvaa parin kaulailemassa on soppa valmis. Lisäksi Dorothy huomaa onnettomuudekseen rakastuneensa Ernieen...

Laulu- ja tanssinumeroita Herroissa ei ole montaa, mutta muutama unohtumaton kuitenkin, kirkkainpana tietenkin Marilynin klassikko "Diamonds are a girls best friend". Juoni ei sinänsä tarjoile mitään erityisiä yllätyksiä, mutta pitää kuitenkin otteessaan juuri tarpeeksi. Näyttelijäntyö on hyvää, vaikkakin koko muu kaarti jää väistämättä Monroen varjoon. Russellin Marilyn imitaatio oikeussalissa elokuvan loppupuolella on kyllä mainiota katseltavaa.

Samana vuonna tehty toinen Monroe elokuva samasta aiheesta, Kuinka miljönääri naidaan, ei mielestäni tavoita samaa kevyttä otetta kuin tämä riemukas musikaali. Luultavasti siksi, että Lauren Bacallin viileä ote ei mielestäni istu tämän tyyppiseen komediaan yhtä hyvin kuin Russellin...

1999. (Mein liebster Feind - Klaus Kinski)
Ohjaus: Werner Herzog

Herzogin ohjaama dokumenttimuistelo 1991 kuolleesta Klaus Kinskistä sisältää varsin mielenkiintoista arkistomateriaalia ja tietoa tästä hullusta näyttelijänerosta ja hänen yhteistyöstään myöskin varsin originellin Herzogin kanssa. Elokuva kertaa Kinskin elämää Herzogin näkökulmasta. Se, kuinka värittynyttä miehen kerronta on, jää katsojan päätettäväksi.

Heti alkuunsa alkaa (jälleen kerran) ärsyttämään dubbaus. Herzogin saksalaisittain murtama englanti on jo trademark, joten sitä en lähde kritisoimaan, mutta miksi ihmeessä selvästi saksaa pölöttävät haastateltavat on pitänyt dubata leveällä jenkkienglannilla. Ainakin idioottimaisesti nimetyssä suomijulkaisussa ei muuta audiomahdollisuutta ollut valittavissa.

Elokuvallisesti dokumentti ei juurikaan hätkäytä. Arkistomateriaalit ovat hienoja, mutta kyllästyin seuraamaan Herzogia ympäriinsä, oli sitten kyseessä käynti entisessä asunnossa jossa miehet asuivat yhtä aikaa tai istuminen kivellä vanhoilla kuvauspaikoilla. Tai ehkä kyseessä oli suuret odotukset, sen verran hehkutusta olin tästä dokkarista kuullut.

Ne pätkät jossa Kinskiä näytetään ovat kuitenkin hypnoottisia. Ja sen verran herrojen toilaulut kuitenkin kiinnostaa, että pitänee tsekata Burden of Dreams, dokumentti vaiherikkaasta Fitzcarraldon tekemisestä.

1943. (Shadow of a Doubt)
Ohjaus: Alfred Hitchcock
Pääosissa: Teresa Wright, Joseph Cotten, Patricia Collinge, Macdonald Carey

Teresa Wright näyttelee nuorta Charlie tyttöstä, jonka elämä Santa Rosan pikkukaupungissa saa pontta, kun rikas enokaima Charlie (Cotten) saapuu kyläilemään. Kaikki ei kuitenkaan vaikuta olevan aivan kunnossa ja elokuvan aikana Charlie-neitosen ihailema eno muuttuu mukavasta miehestä omatunnottomaksi tappajaksi. Poliisikin on enon kannoilla.

Hitchcockin oma lempiohjaus ei jotenkin sytytä, vaikka periaatteessa palaset ovat kohdillaan. Uneliaaseen pikkukaupunkiin saapuva, itärannikolla rikkaita leskiä kuristanut Charlie-eno on kuitenkin alusta asti selvä pahis ja hänen kaksinaamainen käytöksensä ei riitä rakentamaan tarvittavaa jännitettä turvallisen kodon muuttumisessa hengenvaaralliseksi pikku Charlielle.

Kerronta tuntuu hieman pomppivan paikoitellen, toisessa kohtaa se taas jää junnaamaan itsestäänselvyyksiin. Hitchcockin hienoja valon ja varjon leikkejä nähdään muutamia, mutta ehkä aika on hieman ajanut Epäilyksen varjon ohitse? Amerikkalaisen unelmakodin konvetio on myös liian tuttu ja samalla vieras, jotta sen likaaminen murhaajalla tuntuisi kovinkaan kummoiselta. Edes lopun kliimaksiin ei oikein tunnuta saavan potkua, sillä eno Charlien on yrittänyt saattaa pikku Charlien hengiltä jo niin monta kertaa, että koko hommassa alkaa olla koominen maku.

Nimi Charlie muuten mainitaan elokuvassa triviatiedon mukaan 170 kertaa - elokuvalla on pituutta 108 minuuttia.

1970. 
Ohjaus: Risto Jarva
Pääosissa: Pertti Melasniemi, Lilga Kovanko, Ulf Törnroth

Okei, olen myyty, täytyy myöntää. Risto Jarva on noussut viimeisten parien viikkojen aikana ehdottomasti suosikikseni suomalaisten ohjaajien joukossa. Miehen teoksista oli minulle aiemmin tuttu vain Jäniksen vuosi, mutta viimeisimpinä näkemäni Kun taivas putoaa... ja Bensaa suonissa nostivat miehen aivan toiseen ulottuvuuteen. Laukussa odottelee vielä Loma, valitettavasti tosin vain videona, dvd-kopiota ei ole, eikä kankaalta ole pätkää juuri tällä hetkellä mahdollista nähdä missään.

Elokuva on puhdas kolmiodraama. Lasse (Törnroth) ja Marja Roos (Kovanko) ovat ralliautoileva aviopari, joiden mekaanikoksi ja kakkoskuljettajaksi pestataan Tapsa Repo (Melasniemi). Lassen ja Marjan avioliitto tuntuu kulissilta, vihjataanpa jopa siihen, että Lasse olisi mennyt naimisiin Marjan kanssa vain appiukon ralliautoilun turvaavien rahojen tähden. Hyvin pian Tapsa ja Marja säätävät muutakin kuin pelkkiä ralliautoja...

Eokuva koostuu sekä autenttisista että lavastetuista mustavalkoisista rallipätkistä, joita Jorma Pulkkisen ääni kommentoi, ja värillisistä jaksoista joissa tarinaa kuljetetaan eteenpäin. Ratkaisu on rohkea, eikä tunnu seuraavan mitään tiettyä tarkkaa logiikkaa, mutta on silti täysin perusteltu ja hyväksyttävä. Erityisen rohkeaa elokuvaäänen käyttöä on elokuvan alussa, jossa Pulkkisen radiokommentit kertovat katsojalle  rallikuvien taustalla keitä tarinan keskeiset henkilöt ovat ja mitkä ovat heidän väliset suhteensa.

Jarvan henkilöt erotisoivat autonsa ja tuntuvat pitävän rakkautta samanlaisena kilpailuna kuin suurajoja. Se kuka kulloinkin näyttäisi olevan johdossa on Marjan rakkauden kohde. Toistuvasti henkilöt rakastelevat auton äänien tahtiin, hevosvoimat jylläävät ihmisroottoreissa. Kaikesta autoilustaan huolimatta Bensaa suonissaan on kuitenkin varsin autovastainen elokuva.

Näyttelijäntyö on hieman epätasaista, välillä loistavaa, välillä taas vähemmän loistavaa. Melasniemen ja Kovankon kohtaukset ovat rohkeita ja he vaikuttavat olevan kotonaan kameran edessä. Silloin tällöin replikointi maistuu hieman puulta, samoin kuin tarinan kuljetus, mutta aina Jarvalla tuntuu olevan muutama yllätys hihassaan. Katsojaa hän ei aliarvioi koskaan. Yhtäkkiä yllättäen kesken elokuvan kuvaruutuun ilmestyy pari tekstiplanssia ja kaavakuvia ihmisen ja auton anatomiasta, mutta kaiken tämän hyväksyy mukisematta. Jarvan metodit ovat aina kuitenkin nimenomaan elokuvallisia!

Loppupuolella on muutamia todella latautuneita kohtauksia ja ihmiskuvaukset syvenevät makaaberisti.

Viittä tähteä en voi elokuvalle antaa, sillä selviä puutteita on, mutta rohkeudesta on vähintään neljä annettava. Ei Jarva turhaan vienyt parhaan ohjaajan jussia kotiin tästä elokuvasta.

1979. 
Ohjaus:  Werner Herzog
Pääosissa: Klaus Kinski, Eva Mattes, Wolfgang Reichmann, Willy Semmelrogge

Herzogin Woyceck seuraa uskollisesti Georg Büchnerin alkuperäisnäytelmää, jopa siinä määrin, että välillä tuntee katsovansa teatteritaltiointia ennemmin kuin elokuvaa.

Tarinahan siis kertoo sotilas Woyzeckista, jota kohtelevat kaltoin niin komppanjan kapteeni kuin miehellä lääketieteellisiä kokeita teettävä lääkärikin. Lisäksi vaimo Marie on rakastunut komeaan majuriin. Woyzeck häilyy aliravittuna hallusinaatioiden ja hulluuden rajamaillla ja kuuntelee ääniä jotka lopulta pakottavat hänet murhaamaan Marien.

Lyhyessä ajassa (ja vain 5 päivää Nosferatun kuvausten päätyttyä) ja pienellä budjetilla toteutettu Woyzeck nojaa Kinskin vimmaiseen suoritukseen, mutta jää muilta ansioiltaan vaatimattomaksi. Eva Mattes sai Marien-roolistaan palkinnon Cannesissa, mutta itse pidin muiden kuin Kinskin suorituksia jotenkin latteina. Taustalla pyörivät amatöörit enemmän häiritsevät kuin rikastavat elokuvaa. Myös ajankuva on hieman ontuva, lavastuksessa luotetaan vanhaan arkkitehturiin vaikka yksityiskohdat jäävät huomiotta.

Kohtaukset etenevät pääasiallisesti yhdellä kuvalla taltioituina, osa paremmin, osa huonommin toteutettuna. Marien murha on kuvattu onnettomasti ylinopeudella, itseasiassa on nähtävissä kuinka Woyzeck ei edes oikeasti lyö puukkoa Mariehen. Ratkaisu voisi toimia teatterissa, mutta näyttää pelkältä huolimattomuudelta. Sen sijaan Woyzeckin oma itsemurha on todella hieno kohtaus...

Toimii kuriositeettina ja kannattaahan nämä Herzog & Kinski elokuvat selata jos ne ylipäätään kiinnostavat,  mutta kyllä tämä on siitä heikommasta päästä.

1960. (Saturday Night and Sunday Morning) 
Ohjaus: Karel Reisz
Pääosissa: Albert Finney, Shirley Anne Field, Rachel Roberts

Albert Finney näyttelee nuorta tehdastyöläistä Arthur Seatonia tässä brittiläiseen työväenluokkaan ja sen kaksinaismoralismiin pureutuvassa draamassa. Arthur on vihainen nuori mies jonka viikot menevät tehdastyössä ja joka viikonloppuisin ottaa ilon irti elämästään ja ansaitsemastaan palkasta. Arthurilla on suhde naimisissa olevaan naiseen Brendaan (Roberts) ja orastava rakkaus kauniiseen, mutta vaikeammin tavoitettavissa olevaan Doreeniin (Field).

Arthur paasaa kuinka hän odottaa elämältä muutakin kuin sen mitä se on tarjonnut hänen televisiota töllöttävälle isälleen ja muille avioliiton loukussa oleville. Käytännössä tämä tarkoittaa rankkaa ryyppäämistä ja hauskan pitämistä - "kaikki muu on propagandaa". Se mitä elämällä on tarjottavaa tuntuu kuitenkin olevan varsin vähän suhteessa Arthurin sisällä vellovaan levottomuuteen.

Työväenluokan rehevä englanti ja lohduttomalta näyttävät lähiöt luovat tälle nuoren miehen kasvukertomukselle mielenkiintoisen pohjan. Arthur on näennäisen moraaliton yökkäri, joka kuitenkin elämän heittäessä esteitä hänen tielleen oppii kantamaan vastuuta niin itsestään kuin toisista. Tarinalla on miltei dokumentaarinen ote, teoilla on selkeät seuraumuksensa, mutta elämä ei ole niin mustavalkoista kuin minkälaiseksi sen voisi fiktiossa pelkistää. Elämä jatkuu ja sen on jatkuttava.

Finney on mielestäni herkullinen yksioikoinen härkämäisenä Arthurina, samoin kuin Roberts ja Field hänen hyvin erilaisina ihastuksen kohteinaan. Elokuva käsittelee ajalleen rohkeasti mm. aborttia.

2003. (Master & Commander: The Far Side of the World)
Ohjaus: Peter Weir
Pääosissa: Russell Crowe, Paul Bettany, Max Pirkis, James D'Arcy

1800-luvun alku. Englanti käy sotaa Napoleonia vastaan niin maalla kuin merelläkin. Brittiläisfregatti HMS Suprise ja sen kapteeni Jack Aubrey (Crowe) jahtavaavat Etelä-Amerikan rannikoilla ranskalaista Acheron-alusta. Acheron on huomattavasti paremmin varustettu kuin Suprise ja niinpä kapteeni Aubreyn ja hänen miehistönsä on käytettävä oveluutta ranskalaisaluksen valtaamiseksi.

Ohjaaja Peter Weir on onnistunut luomaan erinomaisen seikkailuelokuvan, välttäen kaikki lajityypille ominaiset kökköydet. Maailma jota kuvataan tuntuu ja näyttää aidolta, nimenomaan senkin tähden, että Weir ei kuvaa laivan miehistön suhteita toisiinsa realistisesti. Ahtaissa elinoloissa ja ankarassa ammatissa olevat merimiehet eivät todellakaan ole mitään puhtaita pulmusia, eivätkä hakkaa toisiaan selkään sen minkä ehtivät. Myös turhaa sentimentalisuutta vältetään, traagiset hetket näytetään sellaisina kuin ne ovat, paisuttelematta tilannetta vaikkapa musiikilla.

Elokuva tasapainoilee myös hienosti toiminnan ja Aubreyn ja laivalääkäri Stephen Maturinin (Bettany) välisen suhteen välillä. Miehet edustavat erilaista maailmankatsomusta, mutta löytävät silti toisistaan tukea ja turvaa taistelussa ylivoimaiselta vaikuttavaa vihollista vastaan. Juoni tarjoaa yllätyksiä loppuun saakka, vaikka onkin pohjaidealtaan yksinkertainen. Hieno ratkaisu on se, ettei ranskalaisalusta näytetä ennen lopputaistelua muuta kuin Suprise-aluksen miehistön silmin.

Meri- ja laivakuvaukset ovat todella kauniita, huolella toteutettuja ja tarpeeksi historiallisesti paikkaansapitäviä viedäkseen katsojan 200-vuotta taaksepäin ajassa. Näyttelijäntyö on myös erinomaista, Crowe ja Bettany tekevät keskeisissä rooleissa hyvää työtä ja tuntemattomampi muu joukko nousee täysin heidän tasolleen.

Loistava elokuva, ei pelkästään omassa tyylilajissaan, vaan muutenkin.

1960. (À bout de souffle) 
Ohjaus: Jean-Luc Godard
Pääosissa: Jean-Paul Belmondo, Jean Seberg, Daniel Boulanger

Elokuva joka aloitti ranskalaisen elokuvan uuden aallon. Jean-Luc Godardin pienellä budjetilla kuvaama rakkaustarina sisältää paljon sellaisia elementtejä jotka nykyelokuvassa ovat arkipäivää, mutta olivat ensi kertaa esillä juuri tässä teoksessa.

Godardilla ei ollut valmista käsikirjoitusta kun aloitti kuvaukset ja hän valitsi François Truffaut:n tarinan "koska ei pitänyt siitä". Näyttelijöiden luonteva oleminen kameran edessä johtuu myös siitä, että Godard jatkuvasti syötti heille repliikkejä kuvan ulkopuolelta ja näyttelijät improvisoivat sen mitä väleistä puuttui. Saadakseen pitkät kohtaukset mahtumaan elokuvaansa, Godard käytti uutena menetelmänä jump-cuttia, joka nykyään on jokapojan omaisuutta. Välillä henkilöt saattavat puhua suoraan kameralle. Täysin vallankumouksellista toimintaa aikoinaan.

Tarinassa autovaras Michel (Jean-Paul Belmondo) ampuu moottoripyöräpoliisin ja pakenee Pariisiin etsien käsiinsä amerikkalaisen heilansa, Patrician (vangitseva Jean Seberg). Michel vannoo rakastavansa Patriciaa, mutta katsojan on vaikea ottaa parista selvää. Vapaan rakkauden periaate on sekoittanut kaksikon pään, todellisille tunteille on vaikeaa (ehkä mahdotonta) antautua. Ja käyttääkö Michel Patriciaa vain hyväkseen voidakseen piilotella poliisilta jossain?

Vaikkakin tarinalla on alkunsa, keskikohtansa ja traaginen loppunsa, ei se ole elokuvassa olennaista. Tarina on Godardille vain väline jolla hän pääsee kuvaamaan henkilöitänsä, asettamaan heidän suuhunsa repliikkejä. Avainkohtaus rakastavaisten välillä on vajaa puolituntinen pätkä Patrician asunnolla, missä tapahtuu loppujen lopuksi vähän, siitäkin voimme vain arvailla mikä on totta ja mikä vain puhetta.

Näyttelijät ovat todella erinomaisia, he tuntuvat lepäävän kuvassa, nauttivan jokaisesta sekunnista. Lopussa, kun Belmondo on hoippunut pitkin Campagne Premièreä ja lopultaa lyyhistyy, hän ei tunnu näyttelevän lainkaan tuskaa tai surua, ikäänkuin Godard haluaisi sanoa meille: tämä on vain elokuvaa.

Onpa elokuvan ajoissa ollut käytössä jopa jokaisen elokuvaharrastajan ja -tekijän halpisratkaisu dollylle, eli vanha kunnon kamera olkapäälle ja rullatuoliin temppu.

1951. (Strangers on a Train) 
Ohjaus: Alfred Hitchcock
Pääosissa: Farley Granger, Robert Walker, Ruth Roman

Muukalaisia junassa - dvd julkaisussa on tarjolla kaksi versiota elokuvasta, jenkki- ja brittiversio. Katsoin hieman laajemman brittiversion, joskaan suuria eroja näiden kahden välillä ei juurikaan ole.

Tarinassa tennispelaaja Guy Haines (Granger) on matkalla hakemaan vaimoltaan avioeropapereita, kun junassa hänen seuraansa tuppautuu ennalta tuntematon mieshenkilö, Bruno Anthony (Walker). Bruno tuntuu tietävän kaiken Guyn sosiaalisesta elämästä, sillä mies tunnustautuu innokkaaksi tennis- ja seuraapiiriuutisten lukijaksi. Miehet päätyvät syömään päivällistä Brunon makuuvaunuun, jossa Bruno viattomasti ehdottaa, että kun kerran Guylla on ongelmia vaimonsa ja hänellä isänsä kanssa, mikseivät he "vaihtaisi" murhia. Tällöin motiivin omaava voisi hankkia itselleen alibin ja murhan toimittaisi uhrille täysin tuntematon henkilö. Guy kohteliaasti kieltäytyy tajouksesta, mutta ei tarpeeksi tarmokkaasti, ja pian Bruno onkin hänen ovellaan oman osansa suorittaneena ja odottamassa Guyn hoitavan omansa.

Pian Guyta tuntuvat epäilevän kaikki, niin poliisi (joidenka puheille Guy ei voi mennä, sillä Bruno väittäisi hänen olleen osallisena murhaan) kuin uusi tyttöystäväkin (Roman). Elokuva onkin Guyn nuorallakävelyä poliisin varjostajien ja "omaa" murhaansa vaativan Brunon välillä. Keskivaiheilla on hieman tyhjäkäyntiä ja itsensä toistamista, mutta loppu lunastaa kaiken kauniisti. Hitchcock rakentaa viimeisestä näytöksestä hienon jakson, leikaten ristiin Guyn tennisottelua aikaa vastaan ja Brunon pyrkimyksiä lavastaa Guy syylliseksi vaimonsa murhaan. Muutama hieno kuva jää mieleen muukalaisista, varsinkin yksi jossa Bruno istuu täydessä tenniskatsomossa tuijottamassa Guy:tä. Kun muiden katsojien päät kääntyilevät  pallon liikkeiden mukana, ei Brunon pää hievahdakkaan. Myös hieno taistelu hurjasti pyörivässä karusellissa on vaikuttava.

Walker näyttelee herkullisesti (ilmiselvästi) homoseksuaalista ja mielenvikaista Brunoa. Muu kaartista on hieman konservatiivisempia ilmaisussaan, mutta sellaisia ovat roolitkin. Elokuvan edetessä pidemmälle ja katsojan päästessä yhä enemmän Brunon sairaan mielen koukeroihin, alkaa alkua katsella uusin silmin. Ehkäpä Brunon ja Guyn tapaaminen junassa ei ollutkaan aivan sattumaa...

1942. (Ossessione) 
Ohjaus: Luchino Visconti
Pääosissa: Clara Calamai, Massimo Girotti, Juan de Landa, Elio Marcuzzo

Eilisillan kolmas elokuvanautinto oli italialaista neorealismia edustava Viscontin Riivaajat. Tämä useamman vuoden pannassa ollut elokuva on italialaistekijöiden versio James M. Cainin romaanista Postimies soittaa aina kahdesti ei juuri lupia kysynyt alkuperäiskirjailijalta ja siksipä Ossessione nähtiin jenkeissä ensimmäisen kerran vasta 1975.

Kestoa elokuvalla on aiheeseensa nähden ainakin puolisen tuntia liikaa, sillä tarinan eteneminen on alusta lähtien selvä - tragediaa kohti olemme menossa ja vauhdilla. Tarina kertoo maata kiertävästä Ginosta (Girotti), joka jää pummaamastaan kyydistä syrjäisellä bensa-asemalla. Asemaa ja sen ravintolaa pitää mahakas Giuseppe (de Landa) ja hänen muodokas vaimonsa Giovanna (Calamai). Gino ja Giovanna rakastuvat tulisesti ja loppujen lopuksi on vain yksi vaihtoehto olemassa, Giuseppe on hoidettava pois pelistä. Sen jälkeen elokuva etenee kohti traagista ratkaisuaan, Ginon ja Giovannan suhde täyttyy epäilyksistä, mustasukkaisuudesta ja syyllisyydestä.

Riivaajat ei vakuuta samalla tavalla kuin muut tyylilajin parhaista edustajista (Roma, avoin kaupunki ja Polkupyörävaras), vaikka Visconti rakentaakin elokuvansa henkilöistä inhimilliset henkilökuvat ja vaikka näyttelijäntyö on neorealismin perinteen mukaisesti erinomaista. Elokuvan pituus puhuu veriteon vakavuuden puolesta, Gino ja Giuseppe eivät todellakaan hyppää oikopäätä tappajien rooliin, mutta päälle kaksi tuntia oli silti liikaa ainakin eilisen kahden muun elokuvan jälkeen...

Yllättävää on se, että näinkin rohkeaa elokuvaa on fasistisessa Italiassa saatu aikaan, esim. Ginon ja hänen matkakumppaninsa Spagnolon (Marcuzzo) mahdolliseen homoeroottiseen suhteeseen viitataan aika selvästi. Fasistit polttivatkin lopulta elokuvan, mutta ohjaaja Visconti onnistui onneksi pelastamaan kopion.

1991. 
Ohjaus: Steven Soderbergh
Pääosissa: Jeremy Irons, Theresa Russell, Joel Grey, Ian Holm

Okei, ensinnäkin on tunnustettava, että siitä kun luin Oikeusjutun on vierähtänyt kymmenisen vuotta, joten en oikein pysty vertaamaan elokuvaa alkuperäiseen tekstiin (jota Kafka-elokuva kuitenkin tietämykseni mukaan sieltä täältä lainaa), ja Linnaa en ole vieläkään lukenut. Myöskin Kafka elämänkerrat on lukematta, joten aika puhtaasti olin katsoessani elokuvan kerronnan armoilla. Hyvä niin.

Kafka siis sekoittaa faktaa ja fiktiota. Jeremy Irons esittää Kafkaa, joka sekaantuu anarkistien ja "linnasta" operoivien Brazil tyyppistä lobotomiaa harrastavien tiedemiesten yhteenottoihin. Elokuva on kuvattu muuten mustavalkoisena, paitsi että linnassa hypätään yhtäkkiä väreihin.

Näyttelijäntyö ei vakuuta. Irons on periaatteessa ihan ok Kafkana, paitsi ettei mielestäni muistuta alkuperäistä lainkaan, mutta esim. naispääosaa, anarkisti Gabrielaa esittävä Russell on hirvittävä jenkkiakka keskellä Prahaa. Ei toimi! En voinut hetkeäkään uskoa, että tämä naikkonen on tsekkiläinen. Muutenkin näyttelijäntyö on epätasaista, jopa B-leffamaista paikoitellen, mitä ei voi kun hämmästellä, ottaen huomioon esim. Soderberghin hienon Trafficin.

Lavastus on kohdallaan, paikoitellen tosiaan kovin Brazil vaikutteista, mutta linnassa väreihin hyppääminen hyppäsi silmille. En löytänyt elokuvan maailmasta perusteita sille. Muutenkin mielestäni Kafkamaisen maailman mahdollisuudet jätetään tehokkaasti käyttämättä, odotukset olivat huomattavasti korkeammalla.

Elokuvan juoni on kiltistikin sanottuna epäselvä, itseäni ei juttu tuntunut kiinnostavan oikein missään vaiheessa. Ja mitä lopussa ratkeaa ja sanotaan? Ei oikein mitään. Viimeisessä voice overissa yritetään epätoivoisesti kertoa, että kaiken tämän jälkeen Kafka on ihmisenä kasvanut, mutta siihenkään ei voinut edes hyvällä tahdolla uskoa.

Kaksi tähteä, mutta vain hienon visuaalisen ilmeen takia.

1953. (Les Vacances de Monsieur Hulot) 

Ohjaus: Jacques Tati
Pääosissa: Jacques Tati, Nathalie Pascaud, Lucien Frégis, Valentine Camax

Olin jo pitkään odottanut näkeväni Riemuloma Rivieralla, varsinkin kun missasin sen Kuopiossa asuessani filmikopiona (mikä harmittaa vieläkin), joten odotukset olivat aika korkealla. Olin nähnyt ensimmäisen näytöksen (Mr. Hulot:n matkan rannalle) aiemmin, joten täysin sokkona en kuitenkaan sukeltanut elokuvaan.

Mielenkiintoisinta Tatin elokuvassa on sen rakenne. Tässä elokuvassa ei todellakaan seurata päähenkilö ympäriinsä, ja toisin kuin esim. Chaplinin ja Buster Keatonin pätkissä, kommeluksia sattuu ihan jokaiselle, asemaan ja varallisuuteen katsomatta. Tai ei nyt ihan kaikille, Martine (Nathalie Pascaud) taitaa jäädä aika puhtaaksi kaunistukseksi elokuvaan. Toki Tati varaa suurimmat naurut itselleen, kohteliaalle ja kivikasvoiselle M. Hulot:lle, mutta herkullisia hetkiä koetaan myös muiden hahmojen toimesta. Loistava on esimerkiksi saksalainen pariskunta joka vaeltaa ympäri lomakohdetta, vaimo edellä ja mies kyllästyneenä metrin jäljessä.

Elokuva alkaa aivan briljantilla jaksolla jossa lomalaiset matkaavat kohti lomakohdettaan. Omiin suosikkeihini koko elokuvassa kuuluu ensimmäinen kohtaus juna-asemalla, jossa joukko lomalaisia törmäilee laiturilta toiselle etsien oikeaa junaa, epäselvien kaiutusten saattamina. Repliikkejähän elokuvassa ei juuri ole, ainakaan niiden funktio ei ole sinänsä välittää mitään oleellista informaatiota ja ne on onneksi älytty pitää kolmikielisinä.

Taisinpa elokuvaa katsoessa tosin olla hieman väsynyt, tuntuu että loppukohden joko oma katsomisvalmiuteni tai sitten elokuvan ote herpaantui. Mitään suuria mullistuksiahan ei juonnellisesti missään vaiheessa tapahdu, Tatin elokuva on vain loputonta variaatiota loma-teemasta, pahasti jos sanoisi niin sarja irrallisia gageja. Kolmea tähteä tuossa pyörittelin mielessäni ja sen myös annan, sillä sen verran kylmäksi Riemuloma kuitenkin loppujenlopuksi jättää. Katsomisen arvoinen silti.

Levyllä oli myös kolme Tati  lyhytelokuvaa Harjoittele vasenta koukkuasi (1936), Kirjeenkantajan koulu (1947) ja Iltakurssi (1967). Näistä parhaiten upposi viimeinen, jossa jo hieman kiloja saanut veteraanikoomikko Tati opettaa mimiikkaa ja komiikkaa luokalliselle pukumiehiä. Tupakoijat, katsokaa tämä!

1948.

Pitihän se tämäkin klassikko lukea, varsinkin kun en ole tätä ikinä onnistunut teatterissa näkemään, vaikka jokainen niemennotkon kesäteatteri on esittänyt tätä yksinkertaisten miesten odysseijaa ties kuinka monta vuosikymmentä.

Tarinassa Rummukaisen veljekset Ana ja Vilippus vievät veljeään Einaria hullujen huoneelle, sen suurempia kiireitä pitämättä. Matkalla miehet kohtaavat kaikenkarvaista väkeä ja joutuvat jos jonniinmoisiin kommelluksiin, aina tosin vain yhden luvun ajaksi.

Aapelin kieli on tutun rehevää ja lupsakkaa, hän piirtää Rummukaisten veljeksien persoonista ja matkakommeluksista ja -kumppaneista sympaattisen kuvan. Kummoista jännitettä ei tarinassa missään vaiheessa ole, tärkeintä on matka, ei sen lopputulos. Aapeli herättelee kysymystä siitä ketä tässä nyt tulisi olla viemässä hourulaan ja miksi, osansa saavat niin virkavalta kuin laitapuolen kulkijatkin.

Mutta tämän oman aikansa paasilinnan teoksista löytyy kyllä muita huomattavasti sytyttävämpiä teoksia kuin tämä harmiton jäyhien miesten matka halki hitaan hämeen, ehdottaisin ennemmin tarttumista vaikkapa Pikku Pietarin pihaan tai Meidän herramme muurahaisiin. Kaksi tähteä saa riittää...