2019-09-03T18:09:17+03:00 Blog Integration Feed Generator https://eloa.vuodatus.net/ eloa https://eloa.vuodatus.net/

1987. 
Ohjaus: Aki Kaurismäki
Pääosissa: Pirkka-Pekka Petelius, Esko Salminen, Kati Outinen, Elina Salo

Kaurismäen film noir-versio Shakespearen (ehkä koko maailman) tunnetuimmasta näytelmästä on riemukasta katsottavaa, varsinkin aluksi.

Pirkka-Pekka Petelius on Hamlet, joka isänsä kuoleman jälkeen saa perinnöksi 51% tämän omistamasta saha- ja telakkateollisuudesta. Yhtiön johtoon astuu kuitenkin Hamletin isän kuoleman juoninut Klaus (Salminen), joka pitää Hamlettia täydellisen lapsellisena ja uskoo voivansa pitää yhtiötä osake-enemmistöllä näennäisesti hallitsevan perijän aisoissa. Samaan tähtäävät Polonius (Esko Nikkari) ja hänen tyttärensä Ofelia (Outinen). Hamlet ei kuitenkaan anna panna itseään halvalla...

Kaikki ohjaajalle tutut trademarkit ovat läsnä, mutta hauskasti sovitettuna alkuperäistekstiin. Tämä laajentaa kokemusta perinteisen Kaurismäki leffan ylitse, mutta toisaalta tutussa tarinassa on myös ongelmansa. Hamletin tarinaa nimittäin seurataan ehkä turhankin tarkasti, varsinkin elokuvan loppupuolella. Oman hauskuutensa tietenkin on Kaurismäen tavassa käsitellä tuttuja kohtauksia, mutta silti tuntuu että turha uskollisuus alkuperäistarinalle syö varsinaista elokuvakokemusta. Elokuva jää puolitiehen, ikäänkuin kahden tulkinnan väliin.

Näyttelijät ovat loistavia, vaikka itse Hamlet ei vakuuta. En ole koskaan juurikaan välittänyt PPP:stä (lukuun ottamatta vanhoja Velipuolikuita), enkä voi sanoa että tämä elokuva olisi tilannetta muuttanut. Ohjaus ja tekniikka näkyy miehestä liikaa, toisaalta taas Kaurismäkeläisessä ilmaisussa ei varsinaisesti henkilöiden "aitouteen" ole tarkoituskaan samaistua.

Film noir-tyyli sopii tarinaan loistavasti ja tyylikkäästi valaistut interiöörit hehkuvat vanhaa dekkari-tunnelmaa. Yksityiskohdat autoja ja pistooleja myöten ovat kunnossa. Kaurismäen parodia vie meidät välillä modernimpiinkin maisemiin; kun Hamlet karkaa Englantiin nousee hän ruotsinlaivaan ylittääkseen kanaalin. Tällaisia tulkintoja on elokuva täynnä - ja suurin osa on riemukkaan oivaltavia.

Loppupuolella elokuvan rytmi alkaa laahata, vaikka porukkaa lahdataan kuin kinkkuja joulupöytään. Tai ehkä juuri siksi. Loppuselvitys Hamletin ja Klausin välillä hukataan turhan nopeasti, aineksia enempään olisi ollut. Toisaalta loppuratkaisu on yllättävä.

Ehdottomasti parhaita Hamlet-tulkintoja jota olen koskaan nähnyt, niin elokuvan kuin teatterinkaan puolella, vaan ei silti täydellistä. Neljä tähteä.
]]>

2007-02-26T23:10:00+02:00 2019-09-03T18:07:58+03:00 https://eloa.vuodatus.net/lue/2007/02/hamlet-liikemaailmassa eloa https://eloa.vuodatus.net/

1956. (The Man Who Knew Too Much) 
Ohjaus: Alfred Hitchcock
Pääosissa: James Stewart, Doris Day, Brenda De Banzie, Bernard Miles

Amerikkalainen lääkäri Ben McKenna (Stewart) ja hänen perheensä joutuvat Marokon lomamatkallaan keskelle kansainvälistä salamurhajuonta. Perheen poika Hank (Christopher Olsen) kidnapataan vastineeksi tiedoista jotka McKenna on saanut tietoonsa. Ben ja hänen vaimonsa (Day) seuraavat kidnappaajia Lontooseen ja yrittävät löytää poikansa kidnappaajien kynsistä, ilman Scotland Yardin apua.

Elokuvan alku on varsin lupaava, mutta Mies joka tiesi liikaa lässähtää pahasti juuri kun sen pitäisi olla jännittävimmillään. Ottaen huomioon kuinka tarkka mies Hitchcock on ollut, on yllättävää, että elokuvan loppupuolelle mahtuu täysin perusteettomia juonenkäänteitä ja turhaa ravaamista paikasta toiseen. Jo pelkästään se, että poliisi tietää asiasta, mutta ei tee mitään ellei herra ja rouva McKenna halua tuntuu todella epärealistiselta. Ja mistä ihmeestä Stewart osaa ilmestyä Royal Albert Halliin oltuaan lukittuna sisällä kirkossa???

Kokonaiskestosta olisi helposti voinut nipistää ainakin puoli tuntia. Varsinkin lopun konserttipätkä tuntuu kestävän iäisyyden. Ja viimeinen kuva perheestä palaamassa hotelliin on niin mauton, että se on yksinään yhden miinustähden arvoinen. Käsikirjoittaja John Michael Hayes on onkin paljastanut, että käsikirjoitus tehtiin aika kiireellä, samaan aikaan kuvausten kanssa, mutta toisaalta, niinhän tehtiin Casablancankin kanssa. Tässä tapauksessa epätoivoinen juonikuvioiden yhteen nitominen haiskahtaa kuitenkin todella pahasti kiireeltä. Tämä on yllättävää sinänsä, sillä elokuva on re-make Hitchcockin 1934 ohjaamasta originaaliversiosta.

Kuten esim. eilisessä Korkean taivaan alla-elokuvassa, niin tässäkin hypitään jokseenkin häiritsevästi studio- ja oikeiden lokaatioiden välillä, jopa useaan otteeseen kohtauksen sisällä. Nykykatsojaa tämä vieraannuttaa väkisinkin pääasisasta: tarinasta.

Lisäksi James Stewart on minusta aina ollut hieman vastenmielinen näyttelijä, eikä tämä elokuva ole poikkeus. Doris Daykään ei tee sen kummempaa vaikutusta ja varsinkin kun "Que se ra" on minusta jokseenkin yhdentekevä renkutus, niin eihän tästä elokuvasta juuri tunnu hyviä puolia löytyvän. Kaksi tähteä kuitenkin, ei tämä totaalinen pohjanoteeraus ole, varsinkin alkupuolella tarina pitää otteessaan.
]]>

2007-02-19T00:30:00+02:00 2019-09-03T18:08:02+03:00 https://eloa.vuodatus.net/lue/2007/02/mies-joka-tiesi-liikaa eloa https://eloa.vuodatus.net/

1985. (Witness) 
Ohjaus: Peter Weir
Pääosissa: Harrison Ford, Kelly McGillis, Lukas Haas, Jan Rubes

Peter Weirin elokuvista ei juuri yleensä ole pahaa sanottavaa ja vaikka Witness ei nouse aivan kirkkaimmalle korokkeelle, on se silti katsomisen arvoinen elokuva.

Nuori Lukas Haas näyttelee Samuelia, amishpoikaa joka kaupunkimatkallaan sattuu näkemään poliisin murhan. Kovaksikeitetty kyttä John Book (Ford) alkaa tutkia tapausta, mutta kun Samuel tunnistaa murhaajaksi toisen poliisin (Danny Glover), on Bookin, Samuelin ja hänen äitinsä Rachelin (McGillis) piilouduttava korruption kynsissä olevilta huumepoliiseilta amish-yhteisön suojiin. Elokuvan aikana Bookin ja vastikää leskeytyneen Rachelin välille syntyy hillitty romanssi, jonka varjona on kuitenkin amishien tiukat säännöt. Mutta lopulta Bookin on kohdattava hänen partnerinsa murhanneet miehet...

Ford on erinomainen kaikkinen maneereinensakin ja rakkaustarina McGilliksen kanssa tuntuu uskottavalta, vaikkakin "sellaisia" katseita vaihdetaan ehkä muutama (?) liikaa. Gloverin loppukohtaus on hienosti kuvattu, samoin tarinan ratkaisussa Weir on onneksi malttanut olla liikaa paisuttelematta realismin kustannuksella.

Tämä puhtaasti kolmen näytöksen elokuva ammentaa aika paljon amish-yhteisön kuvauksesta ja yksinkertaisesta, konstailemattomasta kerronnasta.
]]>

2007-02-18T20:40:00+02:00 2019-09-03T18:08:06+03:00 https://eloa.vuodatus.net/lue/2007/02/todistaja eloa https://eloa.vuodatus.net/

1958. (Mon oncle)  
Ohjaus: Jacques Tati
Päärooleissa: Jacques Tati, Jean-Pierre Zola, Adrienne Servantie, Alain Bécourt

Jos Riemuloma rivieralla kiinnosti, mutta jätti aavistuksen verran kylmäksi, niin nyt Tati kyllä räjäytti pankin meikäläisen kohdalla. Verrattuna Rivieraan "juoni" (jokseenkin kyseenalainen termi kun on Tatista kysymys) pysyy paremmin kasassa ja elokuvan teema on huomattavasti lähempänä sydäntä.

Enossa Tati nimittäin tarttuu automatisoinnin ja tekniikan kiroihin. Hyväntahtoisen Herra Hulot:n (Tati) sisko Mrs. Arpel (Servantie) ja hänen miehensä Mr. Arpel (Zola) nimittäin omistavat uuden täysautomatisoidun kodin ja viivottimella piirretyn kivipuutarhan, jossa ei eletä mukavuuden eikä käytännöllisyyden ehdoilla. Hulot on täysin hukassa tässä ympäristössä, samoin kuin pariskunnan poika Gerald (Bécourt), joka samaistuu mieluummin huolettomampaan enoonsa.

Elokuva alkaa aivan briljantisti esitellen keskeiset henkilöt ja tapahtumapaikat Arpelin pariskunnan koiran avulla. Tatilla ei ole kiire, asiat ilmaistaan rauhassa,  kameran rauhallisesti tallentaessa tilannetta. Mieleen tulee vahvasti ruotsalaisen Roy Anderssonin elokuvien tarkkaan rajattu maailma. Tatin asenne maailmaan on kuitenkin hyväntahtoisempi kuin Anderssonin yönmusta huumori.

Chaplinin Nykyaikaan tai René Clairin À nous la libertéhen verrattuna Tatin suhtautuminen tekniikkaan on jollain tavalla monisyisempi. Enossa tekniikkaa ei ole valjastettu niinkään kapitalismin nimissä tuottamaan rahaa (vaikka tehdasjakso myös sellaisena voidaan nähdä), vaan enemmänkin statussymboliksi. Automatisoidun kodin on tarkoitus näyttää edustavalta naapureille ennemminkin kuin auttaa arkisissa puuhissa. Ei ihme, että Gerald poika tuntuu kuolevan pystyyn valkoisten seinien sisäpuolella.

Kohtaukset vaihtelevat kahden hyvin erilaisen miljöön välillä. Toisaalta Arpelien kylmässä, muurien ympäröimässä, funktionaalisessa kodissa ja toisaalta Hulot:n kodin kulmilla, jossa naapurien ja kadun miesten välillä vallitsee aito kohtaamisen kulttuuri. Tatin kriittinen sormi osoittaa molempiin suuntiin, mutta on selvää, että koneistettu Arpelien maailma saa rankimman tuomion. Herra Hulot:n kotikulmiin ja pojanviikarien kepposiin tuntuu sen sijaan liittyvän hieman nostalgista koskestusta.

Dialogia Tatin elokuvissahan juuri ei ole, ja silloin kun on, on puhe mukana enemmänkin rytmittävänä elementtinä kuin varsinaisesti viemässä juonta eteenpäin. Äänillä on jälleen varsin suuri osa kerronnassa, varsinkin Arpelien kotiympäristössä, jossa huoneet ovat kaikuvia ja koneet pitävät armotonta piippaustaan. Ja unohtamatta paikoitellen miltei pääosaan nousevaa suihkulähdettä.
]]>

2007-02-18T17:05:00+02:00 2019-09-03T18:08:10+03:00 https://eloa.vuodatus.net/lue/2007/02/enoni-on-toista-maata eloa https://eloa.vuodatus.net/

1972. (Deliverance)  
Ohjaus: John Boorman
Pääosissa: Jon Voight, Burt Reynolds, Ned Beatty, Ronny Cox

Viikolla Orionissa katsomani Syvä joki jäi kyllä kaivertamaan mieltä. En ehtinyt silloin kirjoittaa siitä mitään, mutta annetaan nyt palaa kun ei nukkumaankaan näköjään taaskaan malta.

Neljä kaupunkilaiskaverusta lähtevät viettämään viikonloppua luonnon keskelle ja päättävät laskea kanooteillaan pian tekojärven alle jäävää Chattooga-jokea. Autot annetaan paikkallisten sisäsiittoisten perähikiäläisten huomaan ja seikkailu voi alkaa. Sen jälkeen kaikki meneekin pitkälti päin prinkkalaa, noin kevyesti sanoen, eikä porukka ole enää tämän viikonlopun jälkeen entisensä...

Elokuva on paitsi erinomainen thrilleri, niin myös kantaa ottava elokuva. Heti ensimmäiset repliikit jotka kuullaan viittaa siihen kuinka ihminen raiskaa luontoa (leikattuna ristiin hiekkakuopan kuvista ja räjäytyksistä) ja kuten arvata saattaa, luonto iskee takaisin ja raiskaa ihmisen sitä edustavien metsäläisten muodossa.

Boorman pitää piinallisesti jännitystä yllä. Vihjeitä miesten kohtalosta annetaan pitkin matkaa. Replikointi on upean hienovaraista, vaikka miltei joka repliikissä on viitteitä tuleviin tapahtumiin. Silti  kerronta ei tukkeudu. Musiikin käyttö on ihailtavan säästeliästä; alun mahtavaa Dueling banjos vetoa lukuunottamatta elokuvassa ei juuri musiikkia kuulla. Luonnon ääniin ja hiljaisuuteen luotetaan - onneksi!

Luonnonkuvaus on upeaa ja kameran liike ja asemointi luo jännitettä kohtauksiin. Metsän keskellä ollessaan miehiä kuvataan oksien lävitse; metsällä on vahva läsnäolon tuntu.

Elokuvan loppu jättää kyllä toivomisen varaa. Jotenkin tuntuu, että Boorman ei osaa lopettaa elokuvaansa ajoissa. Vähintäänkin viimeinen, täysin turha kuva olisi pitänyt jättää pois. Alussa miesten mukaan hypätään ikäänkuin viimeisellä mahdollisella hetkellä (mikä on loistavaa), mutta lopussa sen sijaan rikotaan alun periaatetta vastaan. Kun miehet jättävät Chattoogan, tulisi katsojankin jäädä sinne ja täyttää päässään jatko.

Reynolds on hieno maskuliinisen Lewisin hahmossa (vaikka ajoittain näyttääkin oman aikansa David Hasselhoffilta kumiliivissään) ja herkkuja löytyy myös muustakin kaartista. Ned Beattyn pulleahko Bobby jäi ehkä suorituksista heikoimmaksi, mutta ei hänkään huono ole! Metsämiesten raiskauksen jälkeen Beattyn kasvoilla oleva kivettynyt ekspressio on aidosti pelottava.

Harmillisesti filmi on aikoinaan ilmeisesti joutunut sensuurin kouriin, sillä juuri ratkaiseva, verinen taisto hypättiin käytännössä yli, montakohan minuuttia matskua välistä puuttui? Muutenkin frameja puuttui aina silloin tällöin sieltä täältä.

Ei Syvä joki ehkä ole täydellinen elokuva, lopunkin huomioon ottaen, mutta niin vaikuttava se silti on, että papukaija tähtien perään räpsähtää.
]]>

2007-02-18T01:54:00+02:00 2019-09-03T18:08:14+03:00 https://eloa.vuodatus.net/lue/2007/02/syva-joki eloa https://eloa.vuodatus.net/

1952. (The Big Sky) 
Ohjaus: Howard Hawks
Pääosissa: Kirk Douglas, Dewey Martin, Elizabeth Threatt, Arthur Hunnicutt

1800-luvun alkupuoli. Kaksi kaverusta Jim (Douglas) ja Boone (Martin) liittyvät Missouri-jokea pitkin pohjoiseen matkustavaan ranskalaiseen turkiskauppa-alukseen, jonka päämääränä on Mustajalkojen hallussaan pitämä alue 2000 mailin päässä - alue jolle valkoinen mies ei ole ennen juuri astunut. Neuvotteluvalttina kaupankäyjillä on Mustajalkaprinsessa (Threatt) ja vastustajinaan kilpaileva turkisyhtiö.

Hawks omistaa elokuvan alussa tarinan mahtipontisesti  niille miehille jotka raivasivat amerikan mannerta asuttavaksi koko kansakunnalle. Romantisoiva elokuva jokseenkin onkin, mutta ei onneksi liian kritiikittömästi. Boonen setä Zeb (Hunnicutt) jopa laukoo eräässä kohdin että (vapaasti suomennettuna): "Ainoa asia, mitä intiaanit pelkäävät on valkoisen miehen tauti - ahneus. Jos valkoinen mies näkee jotain kaunista, hän haluaa heti omistaa sen. Ja mitä enemmän he saavat, sitä enemmän he haluavat. Se on kuin parantumaton kuume. Ainoa asia mitä valkoiset miehet voivat tehdä on jatkaa asioiden hamuamista kunnes he omistavat kaiken ja alkaa sitten hamuamaan toisiltaan."

Piristävästi elokuva on kolmikielinen, jenkit, ranskalaiset ja intiaanit puhuvat kaikki omaa kieltään, ilman turhan kökköjä käännösrepliikkejä. Douglas on hyvä pääroolissa, mutta ylipäätään näyttelemistä vaivaa lievä teatraalisuus. Juoni ei oikein jaksa pitää kunnolla otteessaan, vaikka käänteitä riittääkin. Kyllä tämän päivän Hawks-annoksesta Herrat pitävät vaaleaveriköistä vie ehdottomasti voiton.

Lisäksi dvd-kopio jolta leffan katsoin oli harmittavasti erittäin suttuisa. Kuvien kauneudesta ei oikein päässyt nauttimaan kun ne näyttivät jatkuvasti epäskarpilta. Muutamia hyviä efektejä on, mutta liian usein siirtymät studion ja aidon lokaation välillä ovat liian selviä, kun vertauskohtana käyttää vaikkapa Sierra Madren aarretta.
]]>

2007-02-18T01:10:00+02:00 2019-09-03T18:08:17+03:00 https://eloa.vuodatus.net/lue/2007/02/korkean-taivaan-alla eloa https://eloa.vuodatus.net/

1984. (The Killing Fields) 
Ohjaus: Roland Joffé
Pääosissa: Sam Waterston, Haing S. Ngor, John Malkovich

Kuoleman kentät perustuu palkitun Sydney Schanbergin Kambodžan sodasta kirjoittamiin artikkeleihin.

Elokuva jakautuu jännästi kahdeksi osioksi, joissa päähenkilökin vaihtuu. Ensimmäisessä osiossa seurataan Sydneyn (Waterston) pyrkimyksiä toimittaa tietoja länsimaihin sodan repimästä Kambodžasta ja toisessa Sydneyn avustajan, Dith Pranin (Ngor) henkiinjäämiskappailua punaisten khmerien kuolemanleireillä. Ratkaisu on dramaturgisesti ehkä hieman yllättävä, mutta perusteltu.

Prania näyttelevä Haing S. Ngor oli itsekin Kambodžan kansanmurhan kokenut lääkäri ja luo vahvan kuvan journalistisesta etiikastaan loppuun asti pitävästä Pranista. Ngor voitti suorituksestaan sivuosaoscarin.

Sodan kauheuksia ei kaunistella, hurjimpiin kohtiin kuuluu kun Pran ryömii vapauteensa läpi ruumiden peittämien riisipeltojen. Teloituksia ja pommi-iskuja satelee myös läpi elokuvan, mutta väkivallalla ei mielestäni mässäillä. Ennemminkin on kyse asioiden näyttämisestä sellaisina kuin ne ovat, ei sellaisina kuin vastaanottajan vatsa ne voisi sulattaa. Kuoleman kentät oli Joffén ensimmäinen fiktio ja dokumentaarinen ote mielestäni näkyy suhteessa kerrottavaan todellisuuteen - pelkästään positiivisesti.

Myös Yhdysvaltain alueella harjoittamaa politiikkaa suomitaan isolla kädellä, varsinkin Sydneyn puheenvuorossa hänen ottaessaan vastaan palkintoa työstään Kambodžassa.

Mike Oldfieldin psykedeeliset musiikit luovat levottomuutta, sekä positiivisessa, että negatiivisessa mielessä. Elokuvan musiikki vaihtelee klassisten teemojen, Oldfieldin kappaleiden ja jopa John Lennonin Imagine-kappaleen välillä.

Vaikuttava elokuva, joskaan ei mikään täyden kympin suoritus.
]]>

2007-02-17T21:30:00+02:00 2019-09-03T18:08:19+03:00 https://eloa.vuodatus.net/lue/2007/02/kuoleman-kentat eloa https://eloa.vuodatus.net/

1953. (Gentlemen Prefer Blondes) 
Ohjaus: Howard Hawks
Pääosissa: Jane Russell, Marilyn Monroe, Charles Coburn, Elliott Reid

Jane Russell ja varsinkin Marilyn Monroe tähdittävät tätä klassista camp-musikaalia timantteja rakastavasta showtytöstä Lorelei Leestä (Monroe) ja todellista rakkautta etsivästä Dorothysta (Russell).

Lorelei on rakastunut miljönääri Gussiin (hassut lasit ja Tommy Noonan), mutta naimisiinmenosuunnitelmat estää kitsas isä, joka arvelee Leen olevan pelkästään rahan perässä. Lorelei lähtee Ranskaan laivalla jonka piti olla Leen ja Gussin honeymoon-risteilijä ja Gus laittaa Dorothyn mukaan esiliinaksi. Laivalla matkustava timanttikaivosmies Sir Beekman (Coburn), tai lähinnä hänen timanttinsa, kuitenkin kiinnittävät Leen huomion ja  kun Gussin isän palkkaama yksityisetsivä Ernie (Reid) kuvaa parin kaulailemassa on soppa valmis. Lisäksi Dorothy huomaa onnettomuudekseen rakastuneensa Ernieen...

Laulu- ja tanssinumeroita Herroissa ei ole montaa, mutta muutama unohtumaton kuitenkin, kirkkainpana tietenkin Marilynin klassikko "Diamonds are a girls best friend". Juoni ei sinänsä tarjoile mitään erityisiä yllätyksiä, mutta pitää kuitenkin otteessaan juuri tarpeeksi. Näyttelijäntyö on hyvää, vaikkakin koko muu kaarti jää väistämättä Monroen varjoon. Russellin Marilyn imitaatio oikeussalissa elokuvan loppupuolella on kyllä mainiota katseltavaa.

Samana vuonna tehty toinen Monroe elokuva samasta aiheesta, Kuinka miljönääri naidaan, ei mielestäni tavoita samaa kevyttä otetta kuin tämä riemukas musikaali. Luultavasti siksi, että Lauren Bacallin viileä ote ei mielestäni istu tämän tyyppiseen komediaan yhtä hyvin kuin Russellin...
]]>

2007-02-17T17:04:00+02:00 2019-09-03T18:08:21+03:00 https://eloa.vuodatus.net/lue/2007/02/herrat-pitavat-vaaleaverikoista eloa https://eloa.vuodatus.net/

1999. (Mein liebster Feind - Klaus Kinski)
Ohjaus: Werner Herzog

Herzogin ohjaama dokumenttimuistelo 1991 kuolleesta Klaus Kinskistä sisältää varsin mielenkiintoista arkistomateriaalia ja tietoa tästä hullusta näyttelijänerosta ja hänen yhteistyöstään myöskin varsin originellin Herzogin kanssa. Elokuva kertaa Kinskin elämää Herzogin näkökulmasta. Se, kuinka värittynyttä miehen kerronta on, jää katsojan päätettäväksi.

Heti alkuunsa alkaa (jälleen kerran) ärsyttämään dubbaus. Herzogin saksalaisittain murtama englanti on jo trademark, joten sitä en lähde kritisoimaan, mutta miksi ihmeessä selvästi saksaa pölöttävät haastateltavat on pitänyt dubata leveällä jenkkienglannilla. Ainakin idioottimaisesti nimetyssä suomijulkaisussa ei muuta audiomahdollisuutta ollut valittavissa.

Elokuvallisesti dokumentti ei juurikaan hätkäytä. Arkistomateriaalit ovat hienoja, mutta kyllästyin seuraamaan Herzogia ympäriinsä, oli sitten kyseessä käynti entisessä asunnossa jossa miehet asuivat yhtä aikaa tai istuminen kivellä vanhoilla kuvauspaikoilla. Tai ehkä kyseessä oli suuret odotukset, sen verran hehkutusta olin tästä dokkarista kuullut.

Ne pätkät jossa Kinskiä näytetään ovat kuitenkin hypnoottisia. Ja sen verran herrojen toilaulut kuitenkin kiinnostaa, että pitänee tsekata Burden of Dreams, dokumentti vaiherikkaasta Fitzcarraldon tekemisestä.]]>

2007-02-15T23:40:00+02:00 2019-09-03T18:08:23+03:00 https://eloa.vuodatus.net/lue/2007/02/25-tunti-klaus-kinski eloa https://eloa.vuodatus.net/

1943. (Shadow of a Doubt)
Ohjaus: Alfred Hitchcock
Pääosissa: Teresa Wright, Joseph Cotten, Patricia Collinge, Macdonald Carey

Teresa Wright näyttelee nuorta Charlie tyttöstä, jonka elämä Santa Rosan pikkukaupungissa saa pontta, kun rikas enokaima Charlie (Cotten) saapuu kyläilemään. Kaikki ei kuitenkaan vaikuta olevan aivan kunnossa ja elokuvan aikana Charlie-neitosen ihailema eno muuttuu mukavasta miehestä omatunnottomaksi tappajaksi. Poliisikin on enon kannoilla.

Hitchcockin oma lempiohjaus ei jotenkin sytytä, vaikka periaatteessa palaset ovat kohdillaan. Uneliaaseen pikkukaupunkiin saapuva, itärannikolla rikkaita leskiä kuristanut Charlie-eno on kuitenkin alusta asti selvä pahis ja hänen kaksinaamainen käytöksensä ei riitä rakentamaan tarvittavaa jännitettä turvallisen kodon muuttumisessa hengenvaaralliseksi pikku Charlielle.

Kerronta tuntuu hieman pomppivan paikoitellen, toisessa kohtaa se taas jää junnaamaan itsestäänselvyyksiin. Hitchcockin hienoja valon ja varjon leikkejä nähdään muutamia, mutta ehkä aika on hieman ajanut Epäilyksen varjon ohitse? Amerikkalaisen unelmakodin konvetio on myös liian tuttu ja samalla vieras, jotta sen likaaminen murhaajalla tuntuisi kovinkaan kummoiselta. Edes lopun kliimaksiin ei oikein tunnuta saavan potkua, sillä eno Charlien on yrittänyt saattaa pikku Charlien hengiltä jo niin monta kertaa, että koko hommassa alkaa olla koominen maku.

Nimi Charlie muuten mainitaan elokuvassa triviatiedon mukaan 170 kertaa - elokuvalla on pituutta 108 minuuttia.
]]>

2007-02-13T17:28:00+02:00 2019-09-03T18:08:25+03:00 https://eloa.vuodatus.net/lue/2007/02/epailyksen-varjo eloa https://eloa.vuodatus.net/