1942. (Ossessione) 
Ohjaus: Luchino Visconti
Pääosissa: Clara Calamai, Massimo Girotti, Juan de Landa, Elio Marcuzzo

Eilisillan kolmas elokuvanautinto oli italialaista neorealismia edustava Viscontin Riivaajat. Tämä useamman vuoden pannassa ollut elokuva on italialaistekijöiden versio James M. Cainin romaanista Postimies soittaa aina kahdesti ei juuri lupia kysynyt alkuperäiskirjailijalta ja siksipä Ossessione nähtiin jenkeissä ensimmäisen kerran vasta 1975.

Kestoa elokuvalla on aiheeseensa nähden ainakin puolisen tuntia liikaa, sillä tarinan eteneminen on alusta lähtien selvä - tragediaa kohti olemme menossa ja vauhdilla. Tarina kertoo maata kiertävästä Ginosta (Girotti), joka jää pummaamastaan kyydistä syrjäisellä bensa-asemalla. Asemaa ja sen ravintolaa pitää mahakas Giuseppe (de Landa) ja hänen muodokas vaimonsa Giovanna (Calamai). Gino ja Giovanna rakastuvat tulisesti ja loppujen lopuksi on vain yksi vaihtoehto olemassa, Giuseppe on hoidettava pois pelistä. Sen jälkeen elokuva etenee kohti traagista ratkaisuaan, Ginon ja Giovannan suhde täyttyy epäilyksistä, mustasukkaisuudesta ja syyllisyydestä.

Riivaajat ei vakuuta samalla tavalla kuin muut tyylilajin parhaista edustajista (Roma, avoin kaupunki ja Polkupyörävaras), vaikka Visconti rakentaakin elokuvansa henkilöistä inhimilliset henkilökuvat ja vaikka näyttelijäntyö on neorealismin perinteen mukaisesti erinomaista. Elokuvan pituus puhuu veriteon vakavuuden puolesta, Gino ja Giuseppe eivät todellakaan hyppää oikopäätä tappajien rooliin, mutta päälle kaksi tuntia oli silti liikaa ainakin eilisen kahden muun elokuvan jälkeen...

Yllättävää on se, että näinkin rohkeaa elokuvaa on fasistisessa Italiassa saatu aikaan, esim. Ginon ja hänen matkakumppaninsa Spagnolon (Marcuzzo) mahdolliseen homoeroottiseen suhteeseen viitataan aika selvästi. Fasistit polttivatkin lopulta elokuvan, mutta ohjaaja Visconti onnistui onneksi pelastamaan kopion.