1958. (Mon oncle)  
Ohjaus: Jacques Tati
Päärooleissa: Jacques Tati, Jean-Pierre Zola, Adrienne Servantie, Alain Bécourt

Jos Riemuloma rivieralla kiinnosti, mutta jätti aavistuksen verran kylmäksi, niin nyt Tati kyllä räjäytti pankin meikäläisen kohdalla. Verrattuna Rivieraan "juoni" (jokseenkin kyseenalainen termi kun on Tatista kysymys) pysyy paremmin kasassa ja elokuvan teema on huomattavasti lähempänä sydäntä.

Enossa Tati nimittäin tarttuu automatisoinnin ja tekniikan kiroihin. Hyväntahtoisen Herra Hulot:n (Tati) sisko Mrs. Arpel (Servantie) ja hänen miehensä Mr. Arpel (Zola) nimittäin omistavat uuden täysautomatisoidun kodin ja viivottimella piirretyn kivipuutarhan, jossa ei eletä mukavuuden eikä käytännöllisyyden ehdoilla. Hulot on täysin hukassa tässä ympäristössä, samoin kuin pariskunnan poika Gerald (Bécourt), joka samaistuu mieluummin huolettomampaan enoonsa.

Elokuva alkaa aivan briljantisti esitellen keskeiset henkilöt ja tapahtumapaikat Arpelin pariskunnan koiran avulla. Tatilla ei ole kiire, asiat ilmaistaan rauhassa,  kameran rauhallisesti tallentaessa tilannetta. Mieleen tulee vahvasti ruotsalaisen Roy Anderssonin elokuvien tarkkaan rajattu maailma. Tatin asenne maailmaan on kuitenkin hyväntahtoisempi kuin Anderssonin yönmusta huumori.

Chaplinin Nykyaikaan tai René Clairin À nous la libertéhen verrattuna Tatin suhtautuminen tekniikkaan on jollain tavalla monisyisempi. Enossa tekniikkaa ei ole valjastettu niinkään kapitalismin nimissä tuottamaan rahaa (vaikka tehdasjakso myös sellaisena voidaan nähdä), vaan enemmänkin statussymboliksi. Automatisoidun kodin on tarkoitus näyttää edustavalta naapureille ennemminkin kuin auttaa arkisissa puuhissa. Ei ihme, että Gerald poika tuntuu kuolevan pystyyn valkoisten seinien sisäpuolella.

Kohtaukset vaihtelevat kahden hyvin erilaisen miljöön välillä. Toisaalta Arpelien kylmässä, muurien ympäröimässä, funktionaalisessa kodissa ja toisaalta Hulot:n kodin kulmilla, jossa naapurien ja kadun miesten välillä vallitsee aito kohtaamisen kulttuuri. Tatin kriittinen sormi osoittaa molempiin suuntiin, mutta on selvää, että koneistettu Arpelien maailma saa rankimman tuomion. Herra Hulot:n kotikulmiin ja pojanviikarien kepposiin tuntuu sen sijaan liittyvän hieman nostalgista koskestusta.

Dialogia Tatin elokuvissahan juuri ei ole, ja silloin kun on, on puhe mukana enemmänkin rytmittävänä elementtinä kuin varsinaisesti viemässä juonta eteenpäin. Äänillä on jälleen varsin suuri osa kerronnassa, varsinkin Arpelien kotiympäristössä, jossa huoneet ovat kaikuvia ja koneet pitävät armotonta piippaustaan. Ja unohtamatta paikoitellen miltei pääosaan nousevaa suihkulähdettä.