1987. 
Ohjaus: Aki Kaurismäki
Pääosissa: Pirkka-Pekka Petelius, Esko Salminen, Kati Outinen, Elina Salo

Kaurismäen film noir-versio Shakespearen (ehkä koko maailman) tunnetuimmasta näytelmästä on riemukasta katsottavaa, varsinkin aluksi.

Pirkka-Pekka Petelius on Hamlet, joka isänsä kuoleman jälkeen saa perinnöksi 51% tämän omistamasta saha- ja telakkateollisuudesta. Yhtiön johtoon astuu kuitenkin Hamletin isän kuoleman juoninut Klaus (Salminen), joka pitää Hamlettia täydellisen lapsellisena ja uskoo voivansa pitää yhtiötä osake-enemmistöllä näennäisesti hallitsevan perijän aisoissa. Samaan tähtäävät Polonius (Esko Nikkari) ja hänen tyttärensä Ofelia (Outinen). Hamlet ei kuitenkaan anna panna itseään halvalla...

Kaikki ohjaajalle tutut trademarkit ovat läsnä, mutta hauskasti sovitettuna alkuperäistekstiin. Tämä laajentaa kokemusta perinteisen Kaurismäki leffan ylitse, mutta toisaalta tutussa tarinassa on myös ongelmansa. Hamletin tarinaa nimittäin seurataan ehkä turhankin tarkasti, varsinkin elokuvan loppupuolella. Oman hauskuutensa tietenkin on Kaurismäen tavassa käsitellä tuttuja kohtauksia, mutta silti tuntuu että turha uskollisuus alkuperäistarinalle syö varsinaista elokuvakokemusta. Elokuva jää puolitiehen, ikäänkuin kahden tulkinnan väliin.

Näyttelijät ovat loistavia, vaikka itse Hamlet ei vakuuta. En ole koskaan juurikaan välittänyt PPP:stä (lukuun ottamatta vanhoja Velipuolikuita), enkä voi sanoa että tämä elokuva olisi tilannetta muuttanut. Ohjaus ja tekniikka näkyy miehestä liikaa, toisaalta taas Kaurismäkeläisessä ilmaisussa ei varsinaisesti henkilöiden "aitouteen" ole tarkoituskaan samaistua.

Film noir-tyyli sopii tarinaan loistavasti ja tyylikkäästi valaistut interiöörit hehkuvat vanhaa dekkari-tunnelmaa. Yksityiskohdat autoja ja pistooleja myöten ovat kunnossa. Kaurismäen parodia vie meidät välillä modernimpiinkin maisemiin; kun Hamlet karkaa Englantiin nousee hän ruotsinlaivaan ylittääkseen kanaalin. Tällaisia tulkintoja on elokuva täynnä - ja suurin osa on riemukkaan oivaltavia.

Loppupuolella elokuvan rytmi alkaa laahata, vaikka porukkaa lahdataan kuin kinkkuja joulupöytään. Tai ehkä juuri siksi. Loppuselvitys Hamletin ja Klausin välillä hukataan turhan nopeasti, aineksia enempään olisi ollut. Toisaalta loppuratkaisu on yllättävä.

Ehdottomasti parhaita Hamlet-tulkintoja jota olen koskaan nähnyt, niin elokuvan kuin teatterinkaan puolella, vaan ei silti täydellistä. Neljä tähteä.

1956. (The Man Who Knew Too Much) 
Ohjaus: Alfred Hitchcock
Pääosissa: James Stewart, Doris Day, Brenda De Banzie, Bernard Miles

Amerikkalainen lääkäri Ben McKenna (Stewart) ja hänen perheensä joutuvat Marokon lomamatkallaan keskelle kansainvälistä salamurhajuonta. Perheen poika Hank (Christopher Olsen) kidnapataan vastineeksi tiedoista jotka McKenna on saanut tietoonsa. Ben ja hänen vaimonsa (Day) seuraavat kidnappaajia Lontooseen ja yrittävät löytää poikansa kidnappaajien kynsistä, ilman Scotland Yardin apua.

Elokuvan alku on varsin lupaava, mutta Mies joka tiesi liikaa lässähtää pahasti juuri kun sen pitäisi olla jännittävimmillään. Ottaen huomioon kuinka tarkka mies Hitchcock on ollut, on yllättävää, että elokuvan loppupuolelle mahtuu täysin perusteettomia juonenkäänteitä ja turhaa ravaamista paikasta toiseen. Jo pelkästään se, että poliisi tietää asiasta, mutta ei tee mitään ellei herra ja rouva McKenna halua tuntuu todella epärealistiselta. Ja mistä ihmeestä Stewart osaa ilmestyä Royal Albert Halliin oltuaan lukittuna sisällä kirkossa???

Kokonaiskestosta olisi helposti voinut nipistää ainakin puoli tuntia. Varsinkin lopun konserttipätkä tuntuu kestävän iäisyyden. Ja viimeinen kuva perheestä palaamassa hotelliin on niin mauton, että se on yksinään yhden miinustähden arvoinen. Käsikirjoittaja John Michael Hayes on onkin paljastanut, että käsikirjoitus tehtiin aika kiireellä, samaan aikaan kuvausten kanssa, mutta toisaalta, niinhän tehtiin Casablancankin kanssa. Tässä tapauksessa epätoivoinen juonikuvioiden yhteen nitominen haiskahtaa kuitenkin todella pahasti kiireeltä. Tämä on yllättävää sinänsä, sillä elokuva on re-make Hitchcockin 1934 ohjaamasta originaaliversiosta.

Kuten esim. eilisessä Korkean taivaan alla-elokuvassa, niin tässäkin hypitään jokseenkin häiritsevästi studio- ja oikeiden lokaatioiden välillä, jopa useaan otteeseen kohtauksen sisällä. Nykykatsojaa tämä vieraannuttaa väkisinkin pääasisasta: tarinasta.

Lisäksi James Stewart on minusta aina ollut hieman vastenmielinen näyttelijä, eikä tämä elokuva ole poikkeus. Doris Daykään ei tee sen kummempaa vaikutusta ja varsinkin kun "Que se ra" on minusta jokseenkin yhdentekevä renkutus, niin eihän tästä elokuvasta juuri tunnu hyviä puolia löytyvän. Kaksi tähteä kuitenkin, ei tämä totaalinen pohjanoteeraus ole, varsinkin alkupuolella tarina pitää otteessaan.

1985. (Witness) 
Ohjaus: Peter Weir
Pääosissa: Harrison Ford, Kelly McGillis, Lukas Haas, Jan Rubes

Peter Weirin elokuvista ei juuri yleensä ole pahaa sanottavaa ja vaikka Witness ei nouse aivan kirkkaimmalle korokkeelle, on se silti katsomisen arvoinen elokuva.

Nuori Lukas Haas näyttelee Samuelia, amishpoikaa joka kaupunkimatkallaan sattuu näkemään poliisin murhan. Kovaksikeitetty kyttä John Book (Ford) alkaa tutkia tapausta, mutta kun Samuel tunnistaa murhaajaksi toisen poliisin (Danny Glover), on Bookin, Samuelin ja hänen äitinsä Rachelin (McGillis) piilouduttava korruption kynsissä olevilta huumepoliiseilta amish-yhteisön suojiin. Elokuvan aikana Bookin ja vastikää leskeytyneen Rachelin välille syntyy hillitty romanssi, jonka varjona on kuitenkin amishien tiukat säännöt. Mutta lopulta Bookin on kohdattava hänen partnerinsa murhanneet miehet...

Ford on erinomainen kaikkinen maneereinensakin ja rakkaustarina McGilliksen kanssa tuntuu uskottavalta, vaikkakin "sellaisia" katseita vaihdetaan ehkä muutama (?) liikaa. Gloverin loppukohtaus on hienosti kuvattu, samoin tarinan ratkaisussa Weir on onneksi malttanut olla liikaa paisuttelematta realismin kustannuksella.

Tämä puhtaasti kolmen näytöksen elokuva ammentaa aika paljon amish-yhteisön kuvauksesta ja yksinkertaisesta, konstailemattomasta kerronnasta.

1958. (Mon oncle)  
Ohjaus: Jacques Tati
Päärooleissa: Jacques Tati, Jean-Pierre Zola, Adrienne Servantie, Alain Bécourt

Jos Riemuloma rivieralla kiinnosti, mutta jätti aavistuksen verran kylmäksi, niin nyt Tati kyllä räjäytti pankin meikäläisen kohdalla. Verrattuna Rivieraan "juoni" (jokseenkin kyseenalainen termi kun on Tatista kysymys) pysyy paremmin kasassa ja elokuvan teema on huomattavasti lähempänä sydäntä.

Enossa Tati nimittäin tarttuu automatisoinnin ja tekniikan kiroihin. Hyväntahtoisen Herra Hulot:n (Tati) sisko Mrs. Arpel (Servantie) ja hänen miehensä Mr. Arpel (Zola) nimittäin omistavat uuden täysautomatisoidun kodin ja viivottimella piirretyn kivipuutarhan, jossa ei eletä mukavuuden eikä käytännöllisyyden ehdoilla. Hulot on täysin hukassa tässä ympäristössä, samoin kuin pariskunnan poika Gerald (Bécourt), joka samaistuu mieluummin huolettomampaan enoonsa.

Elokuva alkaa aivan briljantisti esitellen keskeiset henkilöt ja tapahtumapaikat Arpelin pariskunnan koiran avulla. Tatilla ei ole kiire, asiat ilmaistaan rauhassa,  kameran rauhallisesti tallentaessa tilannetta. Mieleen tulee vahvasti ruotsalaisen Roy Anderssonin elokuvien tarkkaan rajattu maailma. Tatin asenne maailmaan on kuitenkin hyväntahtoisempi kuin Anderssonin yönmusta huumori.

Chaplinin Nykyaikaan tai René Clairin À nous la libertéhen verrattuna Tatin suhtautuminen tekniikkaan on jollain tavalla monisyisempi. Enossa tekniikkaa ei ole valjastettu niinkään kapitalismin nimissä tuottamaan rahaa (vaikka tehdasjakso myös sellaisena voidaan nähdä), vaan enemmänkin statussymboliksi. Automatisoidun kodin on tarkoitus näyttää edustavalta naapureille ennemminkin kuin auttaa arkisissa puuhissa. Ei ihme, että Gerald poika tuntuu kuolevan pystyyn valkoisten seinien sisäpuolella.

Kohtaukset vaihtelevat kahden hyvin erilaisen miljöön välillä. Toisaalta Arpelien kylmässä, muurien ympäröimässä, funktionaalisessa kodissa ja toisaalta Hulot:n kodin kulmilla, jossa naapurien ja kadun miesten välillä vallitsee aito kohtaamisen kulttuuri. Tatin kriittinen sormi osoittaa molempiin suuntiin, mutta on selvää, että koneistettu Arpelien maailma saa rankimman tuomion. Herra Hulot:n kotikulmiin ja pojanviikarien kepposiin tuntuu sen sijaan liittyvän hieman nostalgista koskestusta.

Dialogia Tatin elokuvissahan juuri ei ole, ja silloin kun on, on puhe mukana enemmänkin rytmittävänä elementtinä kuin varsinaisesti viemässä juonta eteenpäin. Äänillä on jälleen varsin suuri osa kerronnassa, varsinkin Arpelien kotiympäristössä, jossa huoneet ovat kaikuvia ja koneet pitävät armotonta piippaustaan. Ja unohtamatta paikoitellen miltei pääosaan nousevaa suihkulähdettä.

1972. (Deliverance)  
Ohjaus: John Boorman
Pääosissa: Jon Voight, Burt Reynolds, Ned Beatty, Ronny Cox

Viikolla Orionissa katsomani Syvä joki jäi kyllä kaivertamaan mieltä. En ehtinyt silloin kirjoittaa siitä mitään, mutta annetaan nyt palaa kun ei nukkumaankaan näköjään taaskaan malta.

Neljä kaupunkilaiskaverusta lähtevät viettämään viikonloppua luonnon keskelle ja päättävät laskea kanooteillaan pian tekojärven alle jäävää Chattooga-jokea. Autot annetaan paikkallisten sisäsiittoisten perähikiäläisten huomaan ja seikkailu voi alkaa. Sen jälkeen kaikki meneekin pitkälti päin prinkkalaa, noin kevyesti sanoen, eikä porukka ole enää tämän viikonlopun jälkeen entisensä...

Elokuva on paitsi erinomainen thrilleri, niin myös kantaa ottava elokuva. Heti ensimmäiset repliikit jotka kuullaan viittaa siihen kuinka ihminen raiskaa luontoa (leikattuna ristiin hiekkakuopan kuvista ja räjäytyksistä) ja kuten arvata saattaa, luonto iskee takaisin ja raiskaa ihmisen sitä edustavien metsäläisten muodossa.

Boorman pitää piinallisesti jännitystä yllä. Vihjeitä miesten kohtalosta annetaan pitkin matkaa. Replikointi on upean hienovaraista, vaikka miltei joka repliikissä on viitteitä tuleviin tapahtumiin. Silti  kerronta ei tukkeudu. Musiikin käyttö on ihailtavan säästeliästä; alun mahtavaa Dueling banjos vetoa lukuunottamatta elokuvassa ei juuri musiikkia kuulla. Luonnon ääniin ja hiljaisuuteen luotetaan - onneksi!

Luonnonkuvaus on upeaa ja kameran liike ja asemointi luo jännitettä kohtauksiin. Metsän keskellä ollessaan miehiä kuvataan oksien lävitse; metsällä on vahva läsnäolon tuntu.

Elokuvan loppu jättää kyllä toivomisen varaa. Jotenkin tuntuu, että Boorman ei osaa lopettaa elokuvaansa ajoissa. Vähintäänkin viimeinen, täysin turha kuva olisi pitänyt jättää pois. Alussa miesten mukaan hypätään ikäänkuin viimeisellä mahdollisella hetkellä (mikä on loistavaa), mutta lopussa sen sijaan rikotaan alun periaatetta vastaan. Kun miehet jättävät Chattoogan, tulisi katsojankin jäädä sinne ja täyttää päässään jatko.

Reynolds on hieno maskuliinisen Lewisin hahmossa (vaikka ajoittain näyttääkin oman aikansa David Hasselhoffilta kumiliivissään) ja herkkuja löytyy myös muustakin kaartista. Ned Beattyn pulleahko Bobby jäi ehkä suorituksista heikoimmaksi, mutta ei hänkään huono ole! Metsämiesten raiskauksen jälkeen Beattyn kasvoilla oleva kivettynyt ekspressio on aidosti pelottava.

Harmillisesti filmi on aikoinaan ilmeisesti joutunut sensuurin kouriin, sillä juuri ratkaiseva, verinen taisto hypättiin käytännössä yli, montakohan minuuttia matskua välistä puuttui? Muutenkin frameja puuttui aina silloin tällöin sieltä täältä.

Ei Syvä joki ehkä ole täydellinen elokuva, lopunkin huomioon ottaen, mutta niin vaikuttava se silti on, että papukaija tähtien perään räpsähtää.