Mihael Haneken Seitsemäs manner on kyllä vaikuttava elokuva, täytyy sanoa. Haneke ei taaskaan päästä katsojaansa helpolla. Kolmihenkisen, nuoren perheen joukkoitsemurha ei ole tietenkään kevyt aihe lähtökohtaisestikaan, mutta tapa jolla Haneke aihettaan käsittelee on kertakaikkiaan selkäpiitä riipivä. Niinkuin Haneke itse dvd-ekstrojen haastattelussaan sanoo: tämä on hyvinvointivaltioelokuva. Toiminta sijoituu Itävaltaan, mutta voisi tapahtua missä maassa tahansa.

Keskiluokkainen perhe elää näennäisen hyvää elämää rutiiniensa ympäröimänä, mutta kaikkialla tuntuu vallitsevan jokin selittämätön paine ja tyytymättömyys. Väkisinkin tätä tulee verrattua juuri edellisenä päivänä katsoomani Todd Haynesin Safe-elokuvaan, jossa Julianne Mooren esittämä kotirouva sairastuu miltei samanlaisessa ilmapiirissä. Haneke esittelee hahmojaan kolmessa episodissa, kolmen vuoden varrelta, tarkkailemalla näiden toimia, mutta ei selittämättä (ja mikä parasta, selittelemättä) mistä perheen paha olo voisi johtua. Joitain vinkkejä saadaan anoppilaan kirjoitetuista kirjeistä joita kuulemme toiminnan taustalla, mutta niidenkin sävy on kohtelias, ainakin ennen viimeistä, ovenpieleen kiinnitettyä kirjettä.

Kaikki huipentuu huikeaan viimeisen näytöksen, jossa perhe yhdessä suunnitelmallisesti etenee kohti yhteistä tuhoaan ja tuhoaa järjestelmällisesti kaiken omaisuutensa. Haneken tavaramerkki ovat pitkät kuvat joissa näennäisen tyhjänpäiväisen asian toisto tekee hypnoottisen vaikutelman, mutta tässä elokuvassa sellaisia ei juuri nähdä. Aikaa henkilöilleen ja tapahtumille Haneke toki antaa ja varsinkin viimeisen näyteksen selkäpiitäkarmivassa "kuolinkohtauksessa". Mitään ei varsinaisesti näytetä, mutta katsojan verkkokalvolla (ja korvissa) piirtyy silti vielä pitkään Annan kuolinkorina lasittuneesti tuijottavan Georgin sylissä.