1960. (À bout de souffle) 
Ohjaus: Jean-Luc Godard
Pääosissa: Jean-Paul Belmondo, Jean Seberg, Daniel Boulanger

Elokuva joka aloitti ranskalaisen elokuvan uuden aallon. Jean-Luc Godardin pienellä budjetilla kuvaama rakkaustarina sisältää paljon sellaisia elementtejä jotka nykyelokuvassa ovat arkipäivää, mutta olivat ensi kertaa esillä juuri tässä teoksessa.

Godardilla ei ollut valmista käsikirjoitusta kun aloitti kuvaukset ja hän valitsi François Truffaut:n tarinan "koska ei pitänyt siitä". Näyttelijöiden luonteva oleminen kameran edessä johtuu myös siitä, että Godard jatkuvasti syötti heille repliikkejä kuvan ulkopuolelta ja näyttelijät improvisoivat sen mitä väleistä puuttui. Saadakseen pitkät kohtaukset mahtumaan elokuvaansa, Godard käytti uutena menetelmänä jump-cuttia, joka nykyään on jokapojan omaisuutta. Välillä henkilöt saattavat puhua suoraan kameralle. Täysin vallankumouksellista toimintaa aikoinaan.

Tarinassa autovaras Michel (Jean-Paul Belmondo) ampuu moottoripyöräpoliisin ja pakenee Pariisiin etsien käsiinsä amerikkalaisen heilansa, Patrician (vangitseva Jean Seberg). Michel vannoo rakastavansa Patriciaa, mutta katsojan on vaikea ottaa parista selvää. Vapaan rakkauden periaate on sekoittanut kaksikon pään, todellisille tunteille on vaikeaa (ehkä mahdotonta) antautua. Ja käyttääkö Michel Patriciaa vain hyväkseen voidakseen piilotella poliisilta jossain?

Vaikkakin tarinalla on alkunsa, keskikohtansa ja traaginen loppunsa, ei se ole elokuvassa olennaista. Tarina on Godardille vain väline jolla hän pääsee kuvaamaan henkilöitänsä, asettamaan heidän suuhunsa repliikkejä. Avainkohtaus rakastavaisten välillä on vajaa puolituntinen pätkä Patrician asunnolla, missä tapahtuu loppujen lopuksi vähän, siitäkin voimme vain arvailla mikä on totta ja mikä vain puhetta.

Näyttelijät ovat todella erinomaisia, he tuntuvat lepäävän kuvassa, nauttivan jokaisesta sekunnista. Lopussa, kun Belmondo on hoippunut pitkin Campagne Premièreä ja lopultaa lyyhistyy, hän ei tunnu näyttelevän lainkaan tuskaa tai surua, ikäänkuin Godard haluaisi sanoa meille: tämä on vain elokuvaa.

Onpa elokuvan ajoissa ollut käytössä jopa jokaisen elokuvaharrastajan ja -tekijän halpisratkaisu dollylle, eli vanha kunnon kamera olkapäälle ja rullatuoliin temppu.